lauantai 16. syyskuuta 2017

MIksi esiintyvä taiteilija altistuu huumeisiin?

Mietin miksi lahjakas laulaja tai näyttelijä ryhtyy käyttämään huumeita?

Ongelmaa voi lähteä avaamaan siitä tosiasiasta, että useimmat ihmiset jännittävät esiintymistä. Kuka tahansa muiden eteen astuva, toimi hän millä alalla tahansa, tahtoisi onnistua ja saada yleisönsä hyväksymisen, Samalla hän pelkää kritiikkiä ja sitä psykofyysistä kipua, jonka nöyryyttävä epäonnistuminen voisi aiheuttaa. Mitä siitä seuraisi? Pahimmillaan se olisi ahdistava häpeä, josta voisi tietysti selvitä nopeasti, jos saisi tukea ja lohdutusta esimerkiksi työtovereiltaan.

Esiintyvän taiteilijan tilanne on vaikeampi. Kyse ei ole vain siitä, että tulisi kipeä pettymys. Hänelle onnistuminen on joka päivä ja joka ilta yhtä dramaattinen; hän asettaa koko persoonansa alttiiksi särkymiselle, mutta joka kerta on sen lisäksi vaarassa myös hänen ammattinsa ja toimeentulonsa. "Mitä jos epäonnistun ja urani kääntyy laskuun", hän joutuu pohtimaan. Hän voi pelätä kuollakseen, vaikka ei ehkä uskalla myöntää sitä itselleen, jotta ei joutuisi kauhun vangiksi.

Ennen tärkeää esitystä voi esimerkiksi nuorelle ihmiselle tulla mieleen hakea nopeaa helpotusta lääkkeistä kuten beetasalpaajista tai ahdistusta vähentävistä aineista. Poikkeustapauksissa jopa huumeista. Mikään psykoterapia ei toisi apua riittävän nopeasti.

Tunteiltaan ja aisteiltaan herkkä ihminen, jollaisia kaikki parhaat taiteilijat ovat, pystyy jännittämään ja pelkäämään vielä tavallistakin enemmän, vaikka hän ei silti lähde karkuun estradilta. Jännittäminen on hänelle tärkeä osa esitykseen latautumista ja sen takia esiintyjä ei voi käyttää rauhoittavia ainetta; ne turruttaisivat ja voisivat pilata esityksen aitoutta ja ilmaisuvoimaa. Poikkeuksena ovat tilanteet, joissa pelko on saamassa yliotteen ja vie keskittymiskyvyn.

On luonnollista, että ihmisen mieli ja ruumis ovat esityksen jälkeen ylivirittyneessä tilassa. Rentoutuminen ei ole helppoa, jos ei ole onnistunut löytämään siinä tilanteessa toimivia keinoja.  Erilaiset aineet voivat silloinkin olla houkutteleva keino laukaisemaan sitä jännitys- ja kiihtymystilaa, jossa esiintyvä taiteilija on ollut suorituksensa aikana. Toki jokainen tietää järjellään, että silloin pitäisi mieluummin mennä vaikka kävelemään tai hakeutua läheisten ihmisten suojiin, mutta kaikkensa antaneena ihminen voi olla hetken niin heikoilla, ettei hän kykene toimimaan järkevästi.

Merkittävin huumeille altistava tekijä ei kuitenkaan ole esiintymisten jännittäminen tai vaikeus rentoutua. Pikemminkin päinvastoin: esiintyvä taitelija saa elämälleen merkityksen siitä, että hän antaa ja luo yleisölleen kokemuksia. Siitä hän saa iloa ja on onnellinen, kun onnistuu tavoittamaan yleisönsä. Monet kertovat kuinka onnistunut intensiivinen vuorovaikutus on kuin huume, jota he tarvitsevat tunteakseen olevansa elossa.

Esiintymislavalla taiteilija saa vastaanottaa rakkautta ja voi olla rohkeasti oma itsensä. Ongelma tulee siitä, kun hän joutuu olemaan pitkään yksin ilman yleisön antamaa stimulaatiota. Energiataso laskee ja mieleen voi hiipiä ahdistava yksinäisyys, hylättynä olon kuvitelma ja jopa masennus ja tyhjyyden tunne. Sellainen ahdistava olotila voi olla syynä piristävien huumeiden kokeiluun varsinkin silloin, kun pitäisi päästä taas vireeseen ja löytää itsestää uusia voimia ja innostusta.

Kaikkein haastavin tilanne on niillä rakastetuimmilla ja ihaillummilla tähdillä, joilta kaivataan jatkuvasti huippusuorituksia samaan tapaan kuin urheilusankareilta. Taiteilija tekee kaikkensa ja haluaa täyttää häneen asetetut odotukset, vaikka takaraivossa olisi pelko siitä, että ei kykenisi parhaimpaansa vaan tuottaisi ihailijoilleen pettymyksen. Tällaisessa tilanteessa huumeisiin ajautuneita ovat olleet esimerkiksi Elvis Presley, Whitney Houston ja Jimi Hendrix.






sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Mistä hyvä psykiatrinen hoito?

Psykiatrisen avun hakeminen on tosi vaikeaa, kun ei tiedä minne menisi puhumaan ongelmastaan. Pahoja pettymyksiä sattuu paljon, kun lääkärillä ei ole aikaa kuunnella ja hän keskittyy vain sairauteen eikä ihmiseen itseensä.

Luonnontieteellisestä koulutuksesta johtuen nykypsykiatria on lähempänä biologiaa kuin sielutiedettä. Lääkkeet ovat nopea ja helppo ratkaisu joillekin, mutta monille neuroottisista oireista kärsiville niistä ei ole mitään hyötyä. Haittana on se, että psykoterapiaan hakeutuminen viivästyy jopa vuosia.

Entä psykoterapia? Terveyskeskuksesta voi saada muutamia tapaamisia psykologille, koska kunnallisesti ei ole tarjolla pidempiä hoitoja. Onneksi Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian korvaus nostettiin vuoden alusta 57,60 euroon vajaan tunnin käynniltä. Terapian saamiseksi potilaan pitää kuitenkin olla mahdollisimman aktiivinen eikä jäädä vain odottelemaan.

Terapeutin valinta on ongelma. Olisiko parempi mennä kognitiiviseen vai psykoanalyyttiseen? Ratkaisu on vaikea, kun koulukuntien sisällä on niin erilaisia terapeutteja. Peruskoulutuksesta huolimatta jokaisella on omat teoriansa ja tapansa, joilla he yrittävät auttaa. Miten löytäisi sen, jonka kanssa synkkaisi mutta joka osaisi myös auttaa. Edellinen eli "synkkaus" on helppo tunnistaa, mutta se ei riitä hoidon onnistumiseksi.

Terapeutin muodollisen pätevyyden voi tarkistaa netistä, mutta se ei takaa käytännön ammattitaitoa ja kokemusta sen vaivan hoitamisesta, johon häneltä toivotaan apua. Muodollisia pätevyyden tasoja on kolme riippuen koulutuksen pituudesta ja syvyydestä. Tasot ovat ET, YET ja VET, ensimmäisenä lyhin ja viimeisenä pisin koulutus.

Mitä neuvoisin? Ainakin sen, että kannattaa olla rohkea ja käyttää omaa järkeä ja soittaa tai lähettää sähköpostia useisiin. Kannattaa vertailla terapeutteja ottamalla selvää ja keskustelemalla useamman kanssa, jopa tapaamalla paria kolmea. Kyseessä on niin suuri ponnistus ja koko elämän kannalta tärkeä asia, että suurikaan vaivannäkö ei ole turhaa.

Netistä saa runsaasti tietoa ja myös kokemuksia psykoterapioista. Kaikki terapiayhteisöt löytyvät helposti netistä. Opaskirjoja on suomeksi ainakin neljä, kaikki saatavissa kirjastoista:
Tiina Tikkanen: Psykoterapiaopas
Matti Huttunen: Psykoterapiat
Mikael Saarinen: Psykoterapiaan?
Tapani Tamminen: Psykoterapiat











lauantai 26. joulukuuta 2015

Naama punaisena

Olin haastateltavana, kun toimittaja teki lehtijuttua jännittämisestä ja pyysi minua kertomaan aiheeseen liittyviä henkilökohtaisia kokemuksia. Tällainen tilanne on harvinaista psykiatrille, joka normaalisti keskittyy vain muiden ongelmiin ja kokemuksiin. Yhtäkkiä ei tule mieleen paljon mitään ja sitten kun muistaa enemmän niin se ei enää mahdu juttuun mukaan.

Jotkut ihmiset uskovat ihan tosissaan, että psykiatri ja varsinkin psykoanalyytikko tietää omat taustansa ja tunteensa kuin vettä vaan, mutta eihän se tietenkään pidä paikkaansa. Epärealistisiin käsityksiin törmääminen harmittaa ja joskus myös loukkaa sen takia, kun psykiatria ei pidetä tavallisena ihmisenä, jolla on samoja henkilökohtaisia ongelmia kuin hänen potilaillaan.

Toimittajan kysymysten ansiosta muistin hyvin kuinka pelkäsin lapsena monia sosiaalisia tilanteita - oikeastaan en vain joitain vaan ihan kaikkia -  kun en tiennyt kuinka olisin niissä ollut ja mitä sanonut. Kuulin puhuttavan, että Juhani on vain herkkä, ja se ei silloin tuntunut yhtään hyvältä, pikemminkin hyvin nololta.

Minua yritettiin muutamia kertoja karaista, mutta eiväthän pelot ja jännitykset sillä tavalla lievity, pahenevat vain. Yhden ikävän tapauksen muistan erityisen hyvin, kun olin 13 -vuotias ja isäni pakotti minut esiintymään erääseen seurakunnan järjestämään yleisötilaisuuteen, ehkä juuri ennen Joulua, ja lukemaan katkelman jostain uskonnollisesta kirjasta. Siinä ei auttanut itku eikä mikään.
Se oli traumaattinen kokemus, kun naama punaisena, selkä hiestä märkänä ja sydän pamppaillen ja silmät sameana kyynelistä suoritin vaaditun tehtävän. Sen jälkeen hävetti niin, että olin valmis katoamaan maan alle ikuisiksi ajoiksi.


keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Erityisherkkyys ja uupumus

Eritysherkkä ihminen on tavallista alttiimpi sairastumaan uupumukseen johtui se sitten työpaineista, huonosti toimivasta parisuhteesta tai muista liian pitkään jatkuneista ongelmista.

Uupumus on sairauden veroinen tila, burnout, joka ei korjaannu pelkällä levolla kuten normaali väsymys. Masennuslääkkeet auttavat vain harvoin ja vain pinnallisesti; ihmisen toimintakyky saattaa palautua, mutta hän jää sisäisesti tyhjäksi.

Monet kuntoutukset, kuten esimerkiksi Kelan ASLAK ja TYK, noudattavat samoja kliseemäisiä ajatuksia, joita voi lukea lähes jokaisesta aikakausilehdistä:
- opi sanomaan ei
- ajattele itseäsi
- elä tässä hetkessä
- seuraa tunteitasi
- ajattele positiivisesti
- nuku hyvin
- syö terveellisesti
- liiku ainakin puoli tuntia kolmesti viikossa
- jne.
Tuollaiset terveysneuvot ovat hyviä kenelle tahansa, mutta ne eivät huomioi uupumuksen ytimessä olevaa emotionaalista lamaantumista. Uupunut tarvitsisi apua nimenomaan siihen, että hän löytäisi uudestaan herkkyytensä ja kadottamansa sielullisuuden.


keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Tarvitaanko diagnooseja?

Monet tunteet ovat vaikeasti hallittavia ja aiheuttavat sen takia ajoittain kärsimystä ja tarvetta saada apua ja helpotusta. Stressiä aiheuttava tunne voi olla melkein mitä vain: yleistä ahdistusta, pelkoja, masennusta ja toivottomuutta, pettymystä tai loukkaantuneisuutta jne.. Jostain syystä nuo tunneongelmat uskotaan ja otetaan todesta vasta sitten, kun niille annetaan jokin nimi, sairausdiagnoosi. Tavallisin selitys, ja moniin tarkoituksiin riittävän painava sellainen, on depressio. Nykyisin on erityisen muodikasta puhua kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, kun samalla korostetaan sen johtuvan geeneistä. On kuin kaikelle pitäisi löytyä jokin fyysinen syy ja vieläpä mielellään sellainen syy, joka saadaan näkyville jollain laboratoriokokeella tai kuvantamislaitteella.

Diagnoosi on jotain, minkä ihminen 'saa' tai se 'annetaan' hänelle. Mutta oli tuo määritelmä mikä tahansa, johtaa se ajatusprosessin pysähtymiseen ja luuloon, että ongelma olisi sillä tullut ymmärretyksi. "Siitä se kaikki johtuu", sanotaan ykskantaan. Todetaan esimerkiksi, että niin se depressio vaikuttaa tai että niin se narsisti käyttäytyy. Toistaiseksi ehkä vähiten lokeroiva – tosin aivan epävirallinen diagnoosi on HSP (High Sensitive Person). 

Mutta miksei jotain herkästi reagoivaa ihmistä, esimerkiksi kovista äänistä kärsivää tai herkästi pettyvää,  voisi ymmärtää ja uskoa ilman tällaista HSP kirjainyhdistelmää? 

Ville Rannan hauska, nykytilaa karrikoiva pilapiirros ”Kirkko ja kaupunki” lehdessä osui mielestäni aivan naulan kantaan. 


maanantai 9. kesäkuuta 2014

Jännittämiseen liittyvät fyysiset oireet

Suomen Kuvalehdessä (30.5.14) julkaistiin artikkeli ”Hyvät ystävät…”.  Siinä esitettiin, että vain 70 % suomalaisista on joskus jännittänyt esiintymistä. Todellisuudessa tuo luku on lähes sata, koska jokainen normaali ihminen reagoi jännittymällä tärkeässä tilanteessa. Jokin pienempi prosenttiluku tarkoittanee sitä, että kaikki ihmiset eivät halua myöntää jännittävänsä tai sitten he eivät itse tajua tunteitaan. 

Artikkelissa jännittämistä pidetään ongelmien syynä. Tämä on yleinen, mutta silti virheellinen käsitys, joka johtaa vääriin ratkaisuihin. Uskotaan esimerkiksi, että jännityksen tunteista pitäisi päästä eroon, jotta kaikki sujuisi paremmin. Psykoterapiatyössä voidaan kuitenkin havaita, että jännittyminen ei ole syy vaan seuraus. Se johtuu ihmisen sisällä vaikuttavista voimista, jotka vetävät vastakkaisiin suuntiin. Ihminen kaipaa huomatuksi tulemista, mutta yhtä lailla pelkää pahaa pettymystä. Hän odottaa saavansa arvostusta, mutta pelkää menettävänsä kasvonsa. Ristiriitoihin sisältyvät toiveet, kuten esimerkiksi halu saada ihailua, voivat olla tiedostamattomia. Ihminen pyrkii piiloutumaan ja pysyttelemään turvallisesti muiden selän takana, jos hän tunnistaa vain päällimmäiset pelkonsa mutta ei lainkaan niiden takana olevia toiveitaan.

Lyhyesti sanottuna: jännityksen voima tulee ihmisen tärkeimmistä toiveista ja siitä epävarmuudesta, mikä liittyy niiden tyydyttymiseen. Jännityksestä pääsee eroon vain kieltämällä omat tarpeensa ja samalla merkittävän osan omaa aitoa itseään. Se ei ole voitto vaan tappio.

SK:n artikkelissa monipuolisesti kuvatut fyysiset oireet johtuvat samasta syystä kuin jännityskin: ahdistavasta ristiriidasta. Ihminen haluaa noudattaa toiveitaan ja mennä niiden suuntaan, mutta samalla hänellä on pakottava tarve lähteä toiseen suuntaan eli toimia pelkojensa ehdoilla ja lähteä pakoon. Häiritsevät oireet kuten vapina tai hikoilu eivät ole jännityksen aiheuttamia oireita vaan ne ovat osa psykosomaattista kokonaisuutta. Joskus tosin käy niin onnettomasti, että ihminen kiinnittää huomionsa vain ruumiillisiin oireisiinsa eikä tiedosta, mitä kaikkea hänen mielessään tapahtuu. Tämä johtaa käpertymiseen ja itsekeskeisyyteen, kun huomio kääntyy pois yleisöstä. Esiintyjä alkaa tarkkailla omia fyysisiä tuntemuksiaan ja pelätä, että ne näkyvät muille.

Terve jännitys liittyy sosiaalisiin tilanteisiin ja etenkin katseiden kohteena olemiseen ja esiintymiseen. Jo tuollaisten tilanteiden kuvitteleminen nostaa psykofyysistä vireystasoa ennakoivasti jo useita päiviä etukäteen.  Parhaimmillaan psyykkinen aktivoituminen on innostusta ja positiivista odotusta siitä, mitä on tulossa. Ongelmalliseksi asia muuttuu vain siinä tapauksessa, että pelkojen paine alkaa kasvaa ja innostus muuttuu ahdistavaksi jännitykseksi. Puhutaan ramppikuumeesta. Suurimmat hankaluudet alkavat siitä, kun energiaa antava jännitys vaihtuu suoranaiseksi esiintymispeloksi, fobiaksi. Tällöin etenkin nuori ihminen tarvitsisi pikaista apua, jotta vaikeudet eivät ehtisi kasautua. Sosiaaliset pelot saattavat nimittäin varsin nopeastikin johtaa välttelykäyttäytymiseen, jolla on haitallisia vaikutuksia jo peruskoulussa ja etenkin jatko-opinnoissa. Ongelma ei ole ohitettavissa, koska sujuvaa esiintymistaitoa vaaditaan lähes joka paikassa. Pahin uhkakuva on sosiaalinen syrjäytyminen.

Rauhoittelevat puheet ja kliseemäiset neuvot, kuten SK jutussa mainitut liikunta ja kevyt ruokavalio, eivät auta, vaikka niitä suositellaan lähes jokaisessa naistenlehdessä, ja nyt Suomen Kuvalehdessäkin. Tarvitaan syvällisempää ajattelua. Nuoren olisi päästävä asianmukaiseen psykoterapiaan selvittelemään jännitystensä ja pelkojensa taustatekijöitä.





keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Paraneeko masennus lääkkeillä?

Lääkärikeskus Mehiläinen teki yllättävän ratkaisun, kun antoi potkut psykologille, joka ei varauksetta hyväksynyt depressioiden lääkehoitoa. Suomeen ei siis taida mahtua kuin yksi vallitseva mielipide, muut saavat väistyä. Olen kuitenkin paljolti samaa mieltä kuin TV-ohjelmassa esiintynyt Ari Kopakkala.  

Virallisen käypähoito -suosituksen mukaan lievää ja keskivaikeaa depressiota voidaan hoitaa psykoterapialla tai lääkkeillä tai niiden yhdistelmällä. Käytännössä tyydytään kuitenkin valitettavan usein pelkkään kemialliseen vaikuttamiseen, kun pyritään lievittämään tai ainakin puuduttamaan kärsimystä aiheuttavia oireita. Valitseva pinnallinen ihmiskäsitys johtaa näin siihen, että ongelmien taustalla olevat syvemmät syyt jäävät selvittämättä. Depressioalttius ei silloin korjaannu, vaan lääkitystä on jatkettava joskus lähes loputtomiin.

Psykodynaamisessa psykoterapiassa joudutaan usein huomaamaan, kuinka työ ei tahdo edistyä, jos lääkitys vie pois ne tunteet, joista olisi tarkoitus puhua. Jotkut potilaat toteavat asiantilan: ”Ei tunnu oikein miltään, tuntuu tyhjältä, en pysty edes itkemään.” Menetetty tunneherkkyys tekee syvällisemmän työskentelyn mahdottomaksi ja silloin terapiassa joudutaan pitäytymään vain elämän ulkonaisissa puitteissa. Keskustellut liittyvät vain joihinkin arkisiin ratkaisuihin, joista puhutaan uudestaan ja uudestaan. Ihmisen sisäinen maailma jää mykäksi, kun se ei saa tilaisuutta avautua. Se ei kykyne avautumaan, kun se on kemiallisesti sidottu.

Lue Iltasanomien artikkeli asiasta >>>

MIksi esiintyvä taiteilija altistuu huumeisiin?

Mietin miksi lahjakas laulaja tai näyttelijä ryhtyy käyttämään huumeita? Ongelmaa voi lähteä avaamaan siitä tosiasiasta, että useimmat ihm...