maanantai 24. lokakuuta 2011

Ujous ja jännittäminen

Kirjoittaminen on helppoa, kun tekstiä tulee vaivattomasti. Se ei ole ongelma minulle eikä varmaan kenellekään muullekaan kirjoittavalle ihmiselle. Raskainta on ajatteleminen, kun pitäisi selvittää mitä mieltä olen jostain asiasta. Välillä se tuntuu niin väsyttävältä ja vastentahtoiselta, että tekisi mieli katsoa mitä jotkut muuta ovat sanoneet sosiaalisista peloista. Siten pääsisi paljon vähemmällä vaivalla, mutta sellainen työskentelytyyli ei olisi yhtä antoisaa eikä sopisi vapaa-ajan harrastukseksi. Tietysti osa tietokirjailijan työstä on samanlaista kuvittelemista kuin romaanikirjailijoille, eikä sekään ole aina kovin helppoa.

Pohdintaa vaatii esimerkiksi Theon blogissani esittämä kysymys ujoudesta ja jännittämisestä, miten ne poikkeavat toisistaan?

Vastaukseksi tulee mieleeni pari näkökohtaa. Ensinnäkin se, että ujous liitetään yleensä ihmisen ulkonaiseen käyttäytymiseen. Se on siis sosiaalipsykologinen ja behavioristinen termi. ”Hän on niin ujo, ettei käytä kokouksessa puheenvuoroja.” Jännittäminen sitä vastoin on hetkellinen tunne, jonka ihminen kokee sisimmässään sekä psyykkisesti että fyysisesti. Se ei välttämättä estä mitään, jos jännitykseen sisältyvä pelko ei pääse voitolle toiveista samalla tavalla kuin ujostelussa saattaa tapahtua.

Ajattelen myös niin, että jännittäminen on normaalia, jos se ei muutu oireneuroottiseksi fobiaksi. Myös ujous on normaali luonteenpiirre, jos se ei jäykistä ihmistä estyneeksi ja luonneneuroottiseksi.

Nyt pitäisi miettiä vielä muitakin erotteluja, jos vain jaksaisi. Mikä ero on ujoudella ja introversiolla ja toisaalta miten jännitys ja ahdistus poikkeavat toistaan.

1 kommentti:

Theo kirjoitti...

Noiden subtiilien terminologisten erottelujen tekeminen on tosiaan haastavaa, ja kaltaisilleni maallikoille erityisesti. Sitä toivoisi että olisi joku muhkea sanakirja, joka määrittelisi kaikki mahdolliset peruskäsitteet tarkalla ja erehtymättömällä tavalla. Mutta ei kai kieli toimi niin, sanojen merkitykset riippuvat aina jossain määrin kulloisesta käyttäjästä ja kontekstista ja ne voidaan esittää vain jotenkin summittaisesti. Omakohtaista pureskelua ja reflektointia välttämättä tarvitaan. Ja todellisuus ylipäätään antautuu kielen rajoituksille vähän kankeasti.

Se kyllä palkitsee, kun asioita miettii myös itse. Koen itselleni parhaana terapiana oman pohdiskelun ja kirjoittamisen, joskin hyvistä kirjoista saan paljon tukea ja virikkeitä, niin uusia ideoita kuin vahvistusta omille orastaville ajatuksille.

On totta, että ujous ilmenee usein ulkonaisessa käyttäytymisessä, esim. harvapuheisuutena tai syrjäänjäämisenä ryhmässä. Toisaalta ujothan harrastavat usein myös sitä niin sanottua "piiloutumista" - ensimmäisessä ujouskirjassasi käyttämäsi termi, jota pidän tosi tärkeänä ja oikeaan osuvana. Piiloutuja saattaa esittää ulospäin jotain aivan muuta kuin mitä hän sisällään kokee ja hän voi paljastumista ja häpeän tunteita vältellessään onnistua näyttelemään ei-ujoa jokseenkin täydellisesti. Hänen sisällään voi riehua täydellinen helvetti ulkopuolisen mitään siitä tietämättä. Itse olen pystynyt ystävien seurassa käyttäytymään tavalla, joka ei herätä suurta huomiota, vaikka olen tosiasiassa aivan sairaalloisen ujo, toimintakykyä vakavasti uhkaavalla tavalla. Monesti olen toivonut, että joku näkisi järkyttävän näytelmäni läpi, huomaisi etten esim. koskaan puhu henkilökohtaisista asioistani tai kerro tunteistani tai tarpeistani. Mutta valitettavasti kukaan ei ole koskaan pannut mitään merkille. Useimmat ihmiset tekevät päätelmiä sen mukaan miltä asiat ulospäin näyttävät. Tuntemattomien seurassa piiloutuminen on itselleni usein vaikeampaa: silloin passiivinen, jäykkä ja ilmeetön ulkoinen käytös paljastaa herkemmin.

Väkivaltariskin psykiatrinen arviointi

Osa väkivaltarikollisista uusii tekonsa, kun he pääsevät vankilasta viimeistään silloin, kun ovat kärsineet rangaistuksensa. Näin voi tap...