Helsingin
Sanomat aikoo ilmeisesti tehdä jutun työuupumuksesta. Lehdessä julkaistiin 12.8 ilmoitus, jossa haettiin burnoutista kärsiviä ihmisiä haastateltavaksi.
Aihe on tärkeä.
Sairaudeksi
muuttunut uupumus ei ole pikkujuttu; se ei korjaannu levolla eikä virkistyksellä.
Liikunnan lisääminenkin parantaa vain fyysistä kuntoa. Yleensä kyseessä on
vaikeampi tila kuin masennus koska depressiolääkkeet eivät tehoa toivotulla
tavalla.
Uupumukseen
johtava prosessi alkaa, kun ihminen joutuu yksipuolisesti keskittämään
kaiken huomionsa ja voimavaransa työhön ja toimintaan, kaikkeen ulkonaiseen sisäisen
kustannuksella. Hän
hoitaa tehtävänsä hyvin ja tekee tulosta samalla kun omat sisäiset vaatimukset
ja tarpeet unohtuvat. Työ vaatii itsensä uhraamista ja taustalla on
pelkokuvitelma, että muuten sinusta ei välitetä, sinua ei arvosteta, sinut
hylätään.
Toiset
eivät välttämättä tunnista burnoutia, koska työntekijä suoriutuu hyvin
pitkälle, vuosia ja jopa toistakymmentä vuotta. Hän tekee rutiinilla ja hyvin
toimivana robottina sen, mitä pitää. Muut saattavat pyytää häntä tekemään
lisää, kun hän on niin taitava ja asiat sujuu häneltä niin helposti.
Työuupunut
on myynyt sielunsa. Hän ei enää koe omia subjektiivisia tarpeitaan eikä tiedä,
mitä hän itse oikeastaan odottaisi työltään. Hänen psyykkinen olemassaolonsa on haalistunut
samalla tavalla kuin elokuvan häivytyskuvassa. Läheinen voi välillä joutua miettimään,
onko tuon ihmisen sisällä enää ketään.
Sielullisen
tason häviäminen jättää jäljelle vain fyysiset tarpeet, jotka voivat voimistua.
Psyykkisten kaipausten kokeminen somatisoituu, kun ihminen alkaa syödä enemmän
ja saattaa lihoa tai hän alkaa käyttää alkoholia runsaammin. Läheisyyden
kaipaus voi rajoittua fyysiseen ja seksuaaliseen.
Hoidoksi
tarvitaan jotain, mikä palauttaisi kadonneen sielullisuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti