Työuupumus

Helsingin Sanomat aikoo ilmeisesti tehdä jutun työuupumuksesta. Lehdessä julkaistiin 12.8 ilmoitus, jossa haettiin burnoutista kärsiviä ihmisiä haastateltavaksi.

Aihe on tärkeä.

Sairaudeksi muuttunut uupumus ei ole pikkujuttu; se ei korjaannu levolla eikä virkistyksellä. Liikunnan lisääminenkin parantaa vain fyysistä kuntoa. Yleensä kyseessä on vaikeampi tila kuin masennus koska depressiolääkkeet eivät tehoa toivotulla tavalla.

Uupumukseen johtava prosessi alkaa, kun ihminen joutuu yksipuolisesti keskittämään kaiken huomionsa ja voimavaransa työhön ja toimintaan, kaikkeen ulkonaiseen sisäisen kustannuksella. Hän hoitaa tehtävänsä hyvin ja tekee tulosta samalla kun omat sisäiset vaatimukset ja tarpeet unohtuvat. Työ vaatii itsensä uhraamista ja taustalla on pelkokuvitelma, että muuten sinusta ei välitetä, sinua ei arvosteta, sinut hylätään.

Toiset eivät välttämättä tunnista burnoutia, koska työntekijä suoriutuu hyvin pitkälle, vuosia ja jopa toistakymmentä vuotta. Hän tekee rutiinilla ja hyvin toimivana robottina sen, mitä pitää. Muut saattavat pyytää häntä tekemään lisää, kun hän on niin taitava ja asiat sujuu häneltä niin helposti.

Työuupunut on myynyt sielunsa. Hän ei enää koe omia subjektiivisia tarpeitaan eikä tiedä, mitä hän itse oikeastaan odottaisi työltään.  Hänen psyykkinen olemassaolonsa on haalistunut samalla tavalla kuin elokuvan häivytyskuvassa. Läheinen voi välillä joutua miettimään, onko tuon ihmisen sisällä enää ketään.

Sielullisen tason häviäminen jättää jäljelle vain fyysiset tarpeet, jotka voivat voimistua. Psyykkisten kaipausten kokeminen somatisoituu, kun ihminen alkaa syödä enemmän ja saattaa lihoa tai hän alkaa käyttää alkoholia runsaammin. Läheisyyden kaipaus voi rajoittua fyysiseen ja seksuaaliseen.

Hoidoksi tarvitaan jotain, mikä palauttaisi kadonneen sielullisuuden.