tiistai 25. maaliskuuta 2014

Sosiaalinen fobia ei ole pikkujuttu

Suomen terveydenhuollossa on pitkään panostettu depression tunnistamiseen ja hoitamiseen - tosin valitettavan usein se on tarkoittanut lääkitystä pelkillä pillereillä. Tilanne on potilaan kannalta aivan toinen, jos häen ongelmanaan on sosiaalinen fobia, joka ei ole vielä johtanut masennukseen. Hänen vaivaansa ei hevin oteta todesta, vaikka se voi olla hyvinkin haitallinen ja alentaa jopa työkykyä. Osataan neuvoa vain joitain rentoutumiseen tähtääviä menetelmiä ja annetaan rohkaisuksi, että ”kyllä se siitä helpottuu, kun saat itseluottamuksesi kuntoon”. Mikäli ongelma jatkuu, kuten se yleensä tekee, suositellaan kemiallista hoitoa beeta-salpaajilla ja antidepressiivisillä lääkkeillä.

Läheskään kaikki eivät saa pysyvää ja riittävää helpotusta terapioistakaan. Miksei? Puuttuuko terapeuteilta tietotaitoa vai mitä, sitä mietin, kun eräs ongelmasta kärsinyt kertoi hakeneensa apua ja pettyneensä siihen, ettei saanut vaivastaan riittävästi informaatiota. "En tiennyt edes mitä sairastan. Kukaan ei minulle kertonut siihen liittyvästä laaja-alaisesta psykosomaattisesta oireilusta jne."

Sosiaaliset pelot saavat ihmisen reagoimaan tietyissä tilanteissa myös fyysisesti ilman, että hänessä olisi mitään todennettavaa vikaa. Pelon ja turvattomuuden ohella toinen merkittävä psykosomaattista oireilua aiheuttava tekijä on herkkä hämmentyminen. Siihen liittyy fyysisiä oireita kuten punastumista, hikoulua, näön hämärtymistä, sydämen tykytystä. Oireet ovat usein aivan samat kuin paniikkikohtauksessa, joka oman käsitykseni mukaan on eräs sosiaalisen fobian ilmentymä.

5 kommenttia:

Theo kirjoitti...

Minulla on varsin samankaltaisia kokemuksia kuin nimimerkillä Nainen -69. Olen ollut psykodynaamisessa psykoterapiassa, mutta en saanut siitä oikeastaan mitään apua vaikeaan ujouteeni. Tuskin edes ymmärsin tuolloin, että oudossa ja epämääräisessä ahdistuksessani oli kyse nimenomaan sairaalloisesta ujoudesta. En myöskään oppinut tärkeää välttämiskäyttäytymisen käsitettä enkä tullut tietoiseksi omista piintyneistä ja vahingollisista käyttäytymiskaavoistani.

Terapeutti oli sinänsä ystävällinen mutta oikein perinteisen linjan vaikenija. Hänen kanssaan ei voinut keskustella sanan varsinaisessa mielessä. Kerta toisensa jälkeen yritin kertoa hänelle tuntemuksistani, mutta lähtiessäni jouduin ikään kuin kokoamaan jälleen mukaani kaiken, minkä olin juuri yrittänyt purkaa. Koin että asiat jäivät lopulta käsittelemättä.

Usein mietin, missä kohdin terapiaa hän oikeastaan soveltaa ja hyödyntää vaativia opintojaan, koska minun näkyviini valaisevia ideoita ja näkemyksiä tihkui niin kovin vähän. Eihän terapia tietysti voi mitään esitelmän pitämistä olla eikä "kannettu vesi kaivossa pysy", mutta silti olisin kaivannut terapialta paljon enemmän sekä psykologista informaatiota että inhimillistä vuorovaikutusta.

Olen alkanut ymmärtää ujouden psykologiaa syvällisemmin vasta vuosien päästä Juhanin kirjojen myötä. Olen niistä äärimmäisen kiitollinen. Kun luin kiehtovaa terapiakuvausta Uupunut nainen, olin ällistynyt siitä, että psykoterapia voi olla sellaistakin! Aitoon ja rohkeaankin vuorovaikutukseen kannustavaa kanssakäymistä, jossa terapeutti ei yritä vaikenemisen ja epähenkilökohtaisuuden maailmanennätystä.

Psykologisissa tietokirjoissa on se erinomainen puoli, että monimutkaista ongelmaa voi valottaa satojen sivujen verran monesta näkökulmasta ja kaikki sanottu on pohdittu ja viilattu moneen kertaan. Oliko se Descartes, joka sanoi, että kirjoihin ihminen laittaa parhaat ja punnituimmat ajatuksensa. Lisäksi lukijan näkökulmasta kirja on saatavilla kellon ympäri ja sen sisältöön voi palata yhä uudestaan, ymmärryksen syventyessä aste asteelta. Sen vuoksi koenkin henkilökohtaisesti saaneeni kirjoista paljon enemmän apua kuin "keskustelevasta" psykoterapiasta.

Minulla on Juhani uusin kirja vielä kesken, mutta jo nyt voin sanoa sen olevan erinomainen. Kirjoitan siitä ehkä jotain myöhemmin.

Juhani Mattila kirjoitti...

Kiitos Theo vastauksestasi, kun valaisevasti kerroit kokemuksistasi! Sinä olet oikea ihminen sanomaan, mistä on ollut hyötyä ja mistä ei. Mielipiteesi pitäisi ottaa todesta; olisi myönnettävä, että harjoitetussa terapiatavassa on jotain korjattavaa. Muutosvastarinta on vain kovin vahvaa ainakin psykoanalyyttisen yhteisön sisällä; sen minkä terapeutti on suurella vaivalla oppinut, siitä hän haluaa pitää kiinni.

Anonyymi ja normaalista vuorovaikutuksesta pidättäytyvä (abstinentti) rooli ovat joillekin terapeuteille keskeisiä ammatti-identiteetin tukipilareita. Ne ja niihin kytkeytyvät teoriat ovat samalla tavalla muuttumattomia paradigmoja kuin se, että psykoanalyysissä kävijän kuuluu maata sohvalla ilman katsekontaktia toiseen ihmiseen. Näin ajatteleva terapeutti keskittyy vain ulkonaisiin muotoseikkoihin eikä siihen tärkeimpään eli psyykkiseen kehitysprosessiin ja sen sisältöön.

Kokemukseni mukaan terapia ei auta, jos siinä ei synny todellista kontaktia. Pelkistetysti voi sanoa, että vain realinen yhteistyö voi tuottaa realisia tuloksia. Varsinkin sosiaaliset fobiat jäävät ainakin osittain selvittämättä, jos sosiaalinen, kahdenvälinen vuorovaikutus puuttuu. Kaikki tieteellisesti toteutetut terapiatutkimukset osoittavat tämän.

Millään muulla palvelualalla ei kävisi päinsä, että asiantuntija vastaisi asiakkaansa aiheelliseen kysymykseen vastakysymyksellä: ”mitä siitä itse ajattelisit?” Myönteistä on se, että klassiseen perinteeseen ankkuroituneen IPA järjestön ulkopuolella on luotu toisenlaisia teorioita ja yhtenä keskuksen on pitkään ollut New-Yorkissa toimiva White-instituutti ja ammattilehdistä esimerkiksi Contemporary Psychoanalysis sekä Psychoanalytic Dialogue.

Jossain tapauksessa terapeutti ei pysty auttamaan sen takia, että hän on itse peittää oman ujoutensa piiloutumalla roolinsa taakse. Freud on muistaakseni sanonut, että hän ei kestäisi sitä, että potilaat olisivat kasvotusten ja hän olisi katseiden kohteena koko päivän.

Theo kirjoitti...

Tuntuu kyllä hyvältä, jos terapia-asiakkaan kokemukset ja mielipiteet otetaan todesta. Maallikkona sitä lähtee terapiaan hyvin luottavaisesti ja omaan mieleen nousevia kriittisiä kysymyksiä tulee epäiltyä pitkään. Sitä vain olettaa, että ammatti-ihminen osaa eikä koskaan erehdy. Aika ajoin yritin kyllä sanoa terapeutilleni, ettei terapia oikein tunnu menevän minnekään. Hän vastasi aina, että "tämä on vasta niin alussa". Mutta sama jatkui kaikki kolme vuotta.

Se on kummallista, että psykoanalyyttinen yhteisö suhtautuu vanhoihin perinteisiinsä niin ehdottomasti, voisiko sanoa jopa uskonnonomaisesti. Kyllähän tieteen pitäisi aina aika ajoin uudistua ja korjata aiempia näkemyksiään. Muistelen Junginkin hämmästelleen omaelämäkerrassaan, kuinka Freud tiukasti ja suorastaan autoritäärisesti vannotti Jungia seuraamaan häntä jossain tietyssä teoriassa.

Kyllähän se varmaan aika vaativaa on, jos monta asiakasta pitää päivän aikana kohdata kasvotusten. Mutta itse olisin kokenut ahdistavana, jos mitään katsekontaktia ei olisi ollut. Terapiani oli kuitenkin vain tavallista psykoterapiaa eikä psykoanalyysia, sohvalla ei tarvinnut maata.

Kiitos Juhani sinulle siitä, että olet työskennellyt ja kirjoittanut aidon ja inhimillisen vuorovaikutuksen puolesta.

Anonyymi kirjoitti...

Nainen -69 jatkaa...
Aloitin avun hakemisen paikallisesta MTT:sta. Vastaava psykiatri siellä kehotti minua ottamaan yhteyttä ko. Henkilöön.Ilmeisesti tuttu psykiatri ja tiesi häneltä vapautuvan asiakaspaikan.
Psykiatri osoittautui todella merkilliseksi. Oli kiinnostunut vanhempien varallisuudesta ja muista hyvin epäolennaisista kohdista. Oli kiusallista katsoa seinille hiljaisen hetken vain jatkuessa. Psykiatri Pyöritteli hiuksiaan sormensa ympäri, milloin kaivoi nenäänsä- nainen.
Päätin lopettaa tämän korvatun kuntoutuksen ehkä n. 6kk:n kuluttua. Psykiatri heitti melkein almanakalla perääni. Tämä kaikki on suoraa ja todellista kertomaa tapahtuneesta.
Psykiatrin tai koulukunnan valitseminen jäi ainakin tuohon aikaan täysin tämän minäkuvaltaan sekä itsetunnoltaan mitättömän ihmisen harteille.
En tiedä , kuinka nämä asiat menevät tänä päivänä. Nuoren kuntoutuksen aikana pitäisi olla muitakin henkilöitä seuraamassa tilannetta(?). Kyllä psykiatreissakin löytyy samalla tavalla ihmiskirjo, kuin muissakin ammattikunnissa.
Sen jälkeen olen lähinnä ollut kognitiivisessa psykiatriassa.

Valintani elämässä ovat olleet vastoin yleisiä normeja, ilmeisestikin juuri johtuen tästä vammastani kaikkinensa.Väkivaltainen ensimmäinen miessuhde, naimisissa oleva mies, yli 20-vuotta vanhempi mies.
Eli palapelia on rakennettu eräiden kanssa ja sitä on myös rikottu samassa tahdissa.

Mikäli ensimmäinen terapiakontakti 20-vuotiaana olisi ollut oikeanlainen , olisiko selvinnyt auvoisemmille vesille?

Kuinka paljon rikkoutunut tarvikaan tukea.
Kohdallani koko minuus tms. olisi tarvinnut pystyä rakentamaan jonkun kanssa yhdessä alusta alkaen oikealle perustalle.

Huom. Perheessäni ei alkoholismia tai muita selkeitä laiminlyöntejä alleviivattavissa.

Herkkä olin, vaistosin , näin ja koin enemmän kuin laki salli sen ikäiselle lapselle. Surullista, että näin kävi.


Juhani Mattila kirjoitti...

Kauan sitten kirjoitin Anna-lehteen pienen artikkelin terapeutin valinnasta.
Linkki siihen: http://www.juhanimattila.com/28
Nyt 20 vuotta myöhemmin terapeutteja ja suuntauksia on vielä enemmän kuin silloin, mikä tekee valinnasta tosi vaikean.

Tein kokeen ja etsin googlella terapiayhteisöjä ja yksittäisiä terapeutteja. Aika ahdistava tehtävä, vaikka löysin monia sivustoja, joissa kerrottiin terapeutin nimen ja yhteystietojen lisäksi myös hänen terapeuttinen viitekehyksensä ja terapiakoulutuksensa taso (ET, YET, VET). Useimmista puuttui valokuva ja - mikä pahinta - puuttui informaatio siitä, millaisiin asioihin kyseinen terapeutti on erityisesti paneutunut ja mistä hän on kiinnostunut. Avoimuus on vuosien kuluessa parantunut, mutta kehitettävää on siis vielä paljon. Sivustoja voisi täydentää kuvien lisäksi vaikkapa lyhyellä puheviestillä, jossa terapeutti kertoisi itsestään tai työstään.

On kauhean surullista, että joku, kuten esimerkiksi Nainen -69 joutuu toteamaan että tehty työ on mennyt hukkaan. Miten se olisi ollut vältettävissä? Tulee mieleen, onko meidän terapeuttien vaikea myöntää rajoituksemme, että me emme voi ja osaa kaikissa tilanteissa auttaa.

Väkivaltariskin psykiatrinen arviointi

Osa väkivaltarikollisista uusii tekonsa, kun he pääsevät vankilasta viimeistään silloin, kun ovat kärsineet rangaistuksensa. Näin voi tap...