maanantai 9. kesäkuuta 2014

Jännittämiseen liittyvät fyysiset oireet

Suomen Kuvalehdessä (30.5.14) julkaistiin artikkeli ”Hyvät ystävät…”.  Siinä esitettiin, että vain 70 % suomalaisista on joskus jännittänyt esiintymistä. Todellisuudessa tuo luku on lähes sata, koska jokainen normaali ihminen reagoi jännittymällä tärkeässä tilanteessa. Jokin pienempi prosenttiluku tarkoittanee sitä, että kaikki ihmiset eivät halua myöntää jännittävänsä tai sitten he eivät itse tajua tunteitaan. 

Artikkelissa jännittämistä pidetään ongelmien syynä. Tämä on yleinen, mutta silti virheellinen käsitys, joka johtaa vääriin ratkaisuihin. Uskotaan esimerkiksi, että jännityksen tunteista pitäisi päästä eroon, jotta kaikki sujuisi paremmin. Psykoterapiatyössä voidaan kuitenkin havaita, että jännittyminen ei ole syy vaan seuraus. Se johtuu ihmisen sisällä vaikuttavista voimista, jotka vetävät vastakkaisiin suuntiin. Ihminen kaipaa huomatuksi tulemista, mutta yhtä lailla pelkää pahaa pettymystä. Hän odottaa saavansa arvostusta, mutta pelkää menettävänsä kasvonsa. Ristiriitoihin sisältyvät toiveet, kuten esimerkiksi halu saada ihailua, voivat olla tiedostamattomia. Ihminen pyrkii piiloutumaan ja pysyttelemään turvallisesti muiden selän takana, jos hän tunnistaa vain päällimmäiset pelkonsa mutta ei lainkaan niiden takana olevia toiveitaan.

Lyhyesti sanottuna: jännityksen voima tulee ihmisen tärkeimmistä toiveista ja siitä epävarmuudesta, mikä liittyy niiden tyydyttymiseen. Jännityksestä pääsee eroon vain kieltämällä omat tarpeensa ja samalla merkittävän osan omaa aitoa itseään. Se ei ole voitto vaan tappio.

SK:n artikkelissa monipuolisesti kuvatut fyysiset oireet johtuvat samasta syystä kuin jännityskin: ahdistavasta ristiriidasta. Ihminen haluaa noudattaa toiveitaan ja mennä niiden suuntaan, mutta samalla hänellä on pakottava tarve lähteä toiseen suuntaan eli toimia pelkojensa ehdoilla ja lähteä pakoon. Häiritsevät oireet kuten vapina tai hikoilu eivät ole jännityksen aiheuttamia oireita vaan ne ovat osa psykosomaattista kokonaisuutta. Joskus tosin käy niin onnettomasti, että ihminen kiinnittää huomionsa vain ruumiillisiin oireisiinsa eikä tiedosta, mitä kaikkea hänen mielessään tapahtuu. Tämä johtaa käpertymiseen ja itsekeskeisyyteen, kun huomio kääntyy pois yleisöstä. Esiintyjä alkaa tarkkailla omia fyysisiä tuntemuksiaan ja pelätä, että ne näkyvät muille.

Terve jännitys liittyy sosiaalisiin tilanteisiin ja etenkin katseiden kohteena olemiseen ja esiintymiseen. Jo tuollaisten tilanteiden kuvitteleminen nostaa psykofyysistä vireystasoa ennakoivasti jo useita päiviä etukäteen.  Parhaimmillaan psyykkinen aktivoituminen on innostusta ja positiivista odotusta siitä, mitä on tulossa. Ongelmalliseksi asia muuttuu vain siinä tapauksessa, että pelkojen paine alkaa kasvaa ja innostus muuttuu ahdistavaksi jännitykseksi. Puhutaan ramppikuumeesta. Suurimmat hankaluudet alkavat siitä, kun energiaa antava jännitys vaihtuu suoranaiseksi esiintymispeloksi, fobiaksi. Tällöin etenkin nuori ihminen tarvitsisi pikaista apua, jotta vaikeudet eivät ehtisi kasautua. Sosiaaliset pelot saattavat nimittäin varsin nopeastikin johtaa välttelykäyttäytymiseen, jolla on haitallisia vaikutuksia jo peruskoulussa ja etenkin jatko-opinnoissa. Ongelma ei ole ohitettavissa, koska sujuvaa esiintymistaitoa vaaditaan lähes joka paikassa. Pahin uhkakuva on sosiaalinen syrjäytyminen.

Rauhoittelevat puheet ja kliseemäiset neuvot, kuten SK jutussa mainitut liikunta ja kevyt ruokavalio, eivät auta, vaikka niitä suositellaan lähes jokaisessa naistenlehdessä, ja nyt Suomen Kuvalehdessäkin. Tarvitaan syvällisempää ajattelua. Nuoren olisi päästävä asianmukaiseen psykoterapiaan selvittelemään jännitystensä ja pelkojensa taustatekijöitä.





7 kommenttia:

Ateisti Kakkonen kirjoitti...

Referoituna mitään lisäämättä: "Jokainen normaali ihminen reagoi jännittymällä tärkeässä tilanteessa....Artikkelissa jännittämistä pidetään ongelmien syynä. Tämä on yleinen, mutta silti virheellinen käsitys, joka johtaa vääriin ratkaisuihin.... Psykoterapiatyössä voidaan kuitenkin havaita, että jännittyminen ei ole syy vaan seuraus...Lyhyesti sanottuna: jännityksen voima tulee ihmisen tärkeimmistä toiveista ja siitä epävarmuudesta, mikä liittyy niiden tyydyttymiseen. Jännityksestä pääsee eroon vain kieltämällä omat tarpeensa ja samalla merkittävän osan omaa aitoa itseään. Se ei ole voitto vaan tappio....Terve jännitys liittyy sosiaalisiin tilanteisiin ja etenkin katseiden kohteena olemiseen ja esiintymiseen....Parhaimmillaan psyykkinen aktivoituminen on innostusta ja positiivista odotusta siitä, mitä on tulossa. Ongelmalliseksi asia muuttuu vain siinä tapauksessa, että pelkojen paine alkaa kasvaa ja innostus muuttuu ahdistavaksi jännitykseksi. Ongelma ei ole ohitettavissa....Pahin uhkakuva on sosiaalinen syrjäytyminen....Tarvitaan syvällisempää ajattelua. Nuoren olisi päästävä asianmukaiseen psykoterapiaan selvittelemään jännitystensä ja pelkojensa taustatekijöitä."

Kiitos hyvästä kirjoituksesta arvon psykiatri! Olen paljon paremmassa tilassa oleva mt.-kuntotutuja kuin ennen hoitosuhten alkamista vajaat 10 vuotta sitten. Tällöin minulla piti olla rauhoittavia lääkkeitä kyetäkseni matkustamaan julkisessa liikennevälineessä. En pitänyt siitä että minulle määrättiin niitä, en ollut oma itseni. Tietoisuuteni ympäristöstä ikäänkuin summennettiin, olin tokkurassa mutta jännitin kuitenkin. Noihin vuosiin liittyi kiinteästi myös pelkotilat jotka olivat jääneet hoitamatta nuoruusvuosilta. En uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin punastelematta. Mistä johtuen opin tavan olla seuraamatta ympäristön keskustelua jolloin vitsit ja hiljainen tieto esim. työyhteisöissä tai koulumaailmasas jäi välittymättä minulle. Tähän liittynee myös se että minulta on löydetty psykologin testeissä kaventunut lähimuisti ja madaltunut stressinsietokyky. Tämä tarkoittaa sitä että vaikka älykyysteissä saan johdonmukaisesti tuloksen joka on n. 114 paikkeilla pärjään lahjakkuuteeni liittyvää ennustetta selkeästi huonommmin.

Nyt 30-vuotiaana voin sanoa että olen aika tyytyväinen hoitosuhteeseeni Espoon psykiatrisilla poliklinikoilla. Enää en koe lamaannuttavaa ahdistusta jutellessani tutuille tai vieraille ihmisille julkisessa tilassa. Käytän lääkityksenä 30 Mg Abilify lääkettä. Se on minusta hemmetin hyvä ryynitys.Se ei lamaa stondista eikä väsytä, päin vastoin piristävän vaikutuksen johdosta otan aamuisin sen ainoan lääkkeen mitä psykiatrisin syin minulle on määrätty.

Uskallan väittää että maalaisjärkevyyteni on puhjennut kukkaan oikeanlaisen keskusteluavun takia vs. se juro jännittäjä takavuosilta. Psykiatrinen sairaanhoitaja johdatti minut usein ½-1h mittaisten tapaamisten aikana minua lähemmäs syvää sisintäni joka joskus tuntui luihin ja ytimeen menon takia joskus todella vastenmieliseltä. Silloin kun tätä ymmärrykseni mukaista psykoterapiaa annettiin sain sanotuksi jotain tähän tyyliin: Ahdisti kun ikätoverit eivät ottaneet minua vakavasti vaan pilkkasivat.

Tästä lyhykäisesti-> Elämme sekulaarissa, maallistuneessa Länsimaassa. Kasvoin uskonnollisesti hyvin intensiivisesti suuntautuneessa perheessä. Ensisijaisesti tämä jäyti minua taustalla. Lukiossa luulen tapahtuneen seuraavaa. Kauniina pitämäni niaset yrittävät saada minun pääni kääntymään välitunnilla heidän ohi lipuessaan. Minä puolestani pyrin noudattamaan totena pitämäni Raamatun opetuksia, "Älä katso himoiten naista!" Tästä jos mistä tuli pilkan aihetta. Olin samanaikaisesti homouskovainen joka oli haluttavan oloinen komean näköinen mies. Tämä vuosi on erityisen mukava, olen pysytellyt 3 kk erossa tupakasta, saanut osa-aikaduunia varastosta, tutustun ihanaan naiseeen joka on nättivä ja fiksun vaikutelman antava. Vielä kun pääsisin eroon pelihimosta olisin onnellinen...



Anonyymi kirjoitti...

"Suurimmat hankaluudet alkavat siitä, kun energiaa antava jännitys vaihtuu suoranaiseksi esiintymispeloksi, fobiaksi. Tällöin etenkin nuori ihminen tarvitsisi pikaista apua, jotta vaikeudet eivät ehtisi kasautua."

Millaista apua? Toivottavasti ei ainakaan (psykoanalyyttistä) yksilöterapiaa, ja toivottavasti ei ainakaan niin, että terapeutti on täti ja terapioitava on poika.

Minua on terapioitu, siis hoidettu, jo 18-vuotiaasta asti, eikä mistään yksilömuotoisesta keskustelusta ole ollut minkäänlaista apua masennukseen. Pikemminkin diagnoosit ovat tulleet aikojen saatossa rankemmiksi ja rankemmiksi. Siihen on mahtunut psykologeja, lääkäreitä, sairaanhoitajia ja psykoanalyytikoita. Välillä on ollut lääkkeitä, välillä ei. Olen miessukupuolta, ikää on jo 37, eli nuoruusikä on mennyt jo. Ainoat naisetkin, joita tunnen, ovat hoitavaa tahoa, ja sitten on yksi (avuton) sukulaisterapeutti.

On paljon ihmisiä, joita erilaiset yksilöterapeuttiset hoidot eivät ole auttaneet. Aiheesta ei vaan paljon kirjoitella. Netistä löytyy vain yksi artikkeli otsikolla "psykoterapian haitat". Haittoja todella on. Niitä pitäisi tutkia, sillä oikeidenkin hoitojen haittoja, nimittäin lääkehoitojen haittoja, tutkitaan.

Lyhyesti: miespuoliselle henkilölle yksilömuotoiset psykoterapiat ovat usein, liian usein, invalidisoivia, kärsimystä pitkittäviä ja tehottomia - silloin kun terapeuttina on nainen. Tämän voin/voisin perustella omakohtaiseen (ja miksei muidenkin) kokemukseen tukeutuen, mutten tietenkään tieteellisesti. Mieslääkäreiltä ja -sairaanhoitajilta sen sijaan olen saanut ymmärrystä, mutta he ovatkin harvassa.


"Sosiaaliset pelot saattavat nimittäin varsin nopeastikin johtaa välttelykäyttäytymiseen, jolla on haitallisia vaikutuksia jo peruskoulussa ja etenkin jatko-opinnoissa."

On syytä huomata, että välttelykäyttäytyminen saattaa johtua muustakin kuin blogipostauksessa puheena olevasta jännittämisestä. Teininä minua ei vain huvittanut jostain syystä hakeutua ikäisteni seuraan. Syy ei ollut jännittäminen, vaan jonkinlainen etäisyyden ja vuorovaikutuskyvyttömyyden puute. Lisäksi koin jo tuolloin elämän jotenkin merkityksettömäksi ja turhaksi, enkä osannut käyttäytyä yhtä villisti kuin ikätoverini.

Toki vuorovaikutuskyvyn puute johtui (nyt sen huomaan) vanhempieni mielenterveysongelmmista ja siitä, ettei minulla ollut ketään aikuista juttuseurana. Valitettavasti tästä tiedosta ei ole käytännön hyötyä, sillä hoitojen olisi pitänyt tukea käytännön elämää eikä olla elämästä eristettyjä koppi-istuntoja.

Jatko-opinnoissa koin itseni hyvin yksinäiseksi ja tyhmäksi, mikä lopulta johti opintojen keskeytykseen ja kaikkinaiseen syrjäytymiseen erilaisilta markkinoilta.


"Ongelma ei ole ohitettavissa, koska sujuvaa esiintymistaitoa vaaditaan lähes joka paikassa."

No eipä ole ei. Viimeisin työ, jossa olin, ei vaatinut esiintymistä. Huomionarvoista kuitenkin on, ettei esiintyminen sinänsä ole koskaan ollut suurimpia ongelmiani. Itse työ oli mielekästä ja kivaa, ja se toteutui työkokeiluna. Ikävä kyllä TE-toimisto (lyh. Työn Esto -toimisto) kielsi jatkon, minkä jälkeen olen viimeiset viisi vuotta lähinnä ollut supermasentunut. Työhaastatteluihin en pääse, ajatus opiskelun jatkamisesta synnytti lähinnä tuskaa, hampaita tuskin jaksan pestä. Viime kuukaisina kuitenkin tuli kohennusta oloon sen verran, että jaksan kirjoitella nettiin ja tehdä vähän ruokaan.

"Pahin uhkakuva on sosiaalinen syrjäytyminen."

Toteutuu suurelle joukolle miehiä takuuvarmasti, myös minulle. Naisilla se on helppoa: ei tarvitse käydä armeijaa ts. ei tarvitse sietää kiusaamista, saa erilaisia yhteiskunnan etuuksia ja tukea enemmän/ useammin/ helpommin/ nopeammin/ avokätisemmin, voi valita joko perheen tai työn jne.

Olisikin ollut poliittisesti epäkorrektia SK:lta tai blogistilta kiinnittää huomiota sukupuolten välisiin eroihin tai pohtia toimia miesten syrjäytymisen estämiseksi.

-ttr

Pii kirjoitti...

Kiitokset tästä kirjoituksestasi!

Olen pitkään pohtinut, mitä kertoisin opiskelijoille, kun he haluavat päästä jännittämisestä eroon. Tuntuu, että ihmiset odottavat, että on kikkakolmosia, joilla jännittämisen saa haltuun. Ja ennen kaikkea, aina puhutaan jännittämisestä, liittäen se esiintymistilanteisiin. Ei nähdä koko jännittämisen kirjoa, kuinka se vaikuttaa laajalti ihmisen elämässä. Olen päätynyt kertomaan jo ensimmäisillä luennoillani, että tämän kurssini aikana ette tule pääsemään jännityksestä eroon. Mutta tulette tutustumaan siihen tarkemmin.

Olen yrittänyt auttaa ihmisiä löytämään syyn tai taustan sille, miksi jännittävät. Pitää etsiä se oikea aihe, Mitä Oikein Pelkäät? Mikä olisi pahinta mitä voi tapahtua, entä mitä sitten tapahtuisi? Usein näin pohtien on löydetty vastauksia ja sellaisia taustatekijöitä, joiden psykoterapeuttinen työstäminen vasta voi auttaa jännittämisen hallinnassa. Hyvin usein taustalla on koulukiusaamista tai äiti- tai isäsuhteen ongelmia; ei ole kiitetty, mikään ei ole riittänyt, kotona ei ole puhuttu mitään, ei ole saanut ilmaista tunteita, on mitätöity, ollut aina väärinpäin jne.

Minulla nousee aina tukka pystyyn, kun näen SK:n kaltaisia artikkeleita, joissa jännittämisestä tehdään ilmiönä helppo ja arkinen. Tuollaisia ohjeluetteloita lukiessa se oikea jännittäjä todella tuntee korostetusti olevansa erilainen, viallinen ja avuton - sillä eiväthän ne keinot toimi.

Juhani Mattila kirjoitti...

Kiitos Ateisti Kakkonen viestistäsi, siinä on monta tärkeää havaintoa kuten esimerkiksi se, että ahdistusta lievittävät lääkkeet eivät korjaa oireiden syynä olevaa tunneristiriitaa vaan saattavat haittavaikutuksena turruttaa niin, ettei ihminen koe olevansa oma itsensä. Fobia, josta olet pitkään kärsinyt, on vaivannut Sinua siis sekä julkisilla paikoilla että sosiaalisissa tilanteissa. Kaikkein tavallisin fobia eli esiintymispelko ei ilmeisesti ole ongelmasi ainakaan siinä määrin, että se haittaisi elämääsi.
Abilify lääkettä en tunne, mutta onneksi Sinulla on hyvin toimiva terapiasuhde, jossa on kartoitettu ahdistavan rajoittavaa kulttuuria, jossa olet elänyt lapsena. Olisiko se ollut niin traumatisoivaa, että Sinusta on sen takia tullut ateisti? Menneisyyden tutkimisen lisäksi on tehty se, mikä on tärkeää: on pyritty selvittelemään sisintäsi ja tässä on ilmeisesti myös onnistuttu.

Juhani Mattila kirjoitti...

37 vuotias mies kirjoitti viestissään (1. heinäk.): ”Minua on terapoitu, siis hoidettu, jo 18-vuotiaasta asti, eikä mistään yksilömuotoisesta keskustelusta ole ollut minkäänlaista apua masennukseen.” Kirjoittaja kysyi, miksei ole tutkittu terapioiden haittavaikutuksia. Se on mielestäni todella aiheellinen kysymys, koska muuten syntyy ihannoitu ja samalla väärä käsitys, että psykoterapiasta olisi apua kaikille riippumatta siitä kuka on hoitava henkilö ja mikä on terapiasuuntaus. Terapioiden virheet ja vinoutumat eivät korjaannu ilman tällaista suoraa kritiikkiä.

Terapeuttina olisin erittäin kiinnostunut kuulemaan lisää blogiani kommentoineen miehen henkilökohtaisista kokemuksista varsinkin naisterapeuttien kanssa. Olisi arvokasta tietää, mikä niissä on mennyt pahasti pieleen ja aiheuttanut vain lisää kärsimystä? Jotain niissä on jäänyt ymmärtämättä tai on ehkä käsitetty täysin väärin. Mutta mitä?

Juhani Mattila kirjoitti...

Kiitos Pii viestistäsi (6. heinäk.), teet tärkeää työtä nuorten kanssa, kun autat heitä pohtimaan jännitystensä taustatekijöitä. He eivät ole vielä ehtineet kovettaa tunteitaan vaan tavoittavat aidosti ne ristiriitaiset tunteensa, jotka heidän sisimmässään vetävät eri suuntiin.

Onneksi monet haluavat pohtia asioita eivätkä pyri heti torjumaan tunteitaan lääkityksillä. Pelkokuvitelmien sanallinen jäsentäminen, joko keskustelemalla tai kirjoittamalla, auttaa tiedostamaan sitä, mistä kaikesta siinä tunnemöykyssä on kysymys, sekä nykyisyyteen että kauas menneisyyteen liittyvästä. Hankala fobiaa lähentelevä jännittäminen ei tosiaankaan ole sellainen pikkujuttu, joka korjaantuisi niksikolmosella, kuten toteat kommentissasi.

Ateisti Kakkonen kirjoitti...

"On kartoitettu ahdistavan rajoittavaa kulttuuria, jossa olet elänyt lapsena. Olisiko se ollut niin traumatisoivaa, että Sinusta on sen takia tullut ateisti? Menneisyyden tutkimisen lisäksi on tehty se, mikä on tärkeää: on pyritty selvittelemään sisintäsi ja tässä on ilmeisesti myös onnistuttu."

Oivaltava näkemyksesi osuu luihin ja ytimiin, toden totta. Äärimmäisen tiukka henkinen ote itsenäisyydestäni jonka annoin siirtyä uskonyhteisöllisyyteen vei minut aika rikki ja hajalle.

Nykyisin elämä ei suinkaan ole ruusuilla tanssimista, mutta eipä ainakaan tarvitse kärsiä sellaisista asioista ja niiden noudattamisesta mitkä uskonyhteisössä olivat kiellettyjä tai sotivat onneani vastaan. Myöntää täytyy että työstettävää on runsaasti minussa, mutta alku on ollut lupaava...

Väkivaltariskin psykiatrinen arviointi

Osa väkivaltarikollisista uusii tekonsa, kun he pääsevät vankilasta viimeistään silloin, kun ovat kärsineet rangaistuksensa. Näin voi tap...