keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Tarvitaanko diagnooseja?

Monet tunteet ovat vaikeasti hallittavia ja aiheuttavat sen takia ajoittain kärsimystä ja tarvetta saada apua ja helpotusta. Stressiä aiheuttava tunne voi olla melkein mitä vain: yleistä ahdistusta, pelkoja, masennusta ja toivottomuutta, pettymystä tai loukkaantuneisuutta jne.. Jostain syystä nuo tunneongelmat uskotaan ja otetaan todesta vasta sitten, kun niille annetaan jokin nimi, sairausdiagnoosi. Tavallisin selitys, ja moniin tarkoituksiin riittävän painava sellainen, on depressio. Nykyisin on erityisen muodikasta puhua kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, kun samalla korostetaan sen johtuvan geeneistä. On kuin kaikelle pitäisi löytyä jokin fyysinen syy ja vieläpä mielellään sellainen syy, joka saadaan näkyville jollain laboratoriokokeella tai kuvantamislaitteella.

Diagnoosi on jotain, minkä ihminen 'saa' tai se 'annetaan' hänelle. Mutta oli tuo määritelmä mikä tahansa, johtaa se ajatusprosessin pysähtymiseen ja luuloon, että ongelma olisi sillä tullut ymmärretyksi. "Siitä se kaikki johtuu", sanotaan ykskantaan. Todetaan esimerkiksi, että niin se depressio vaikuttaa tai että niin se narsisti käyttäytyy. Toistaiseksi ehkä vähiten lokeroiva – tosin aivan epävirallinen diagnoosi on HSP (High Sensitive Person). 

Mutta miksei jotain herkästi reagoivaa ihmistä, esimerkiksi kovista äänistä kärsivää tai herkästi pettyvää,  voisi ymmärtää ja uskoa ilman tällaista HSP kirjainyhdistelmää? 

Ville Rannan hauska, nykytilaa karrikoiva pilapiirros ”Kirkko ja kaupunki” lehdessä osui mielestäni aivan naulan kantaan. 


2 kommenttia:

Ateisti Kakkonen kirjoitti...

Puolet minun elämästäni sitten olin peruskoulun viimeisellä luokalla. Lukion kynnyksellä päätin olla tekemättä läksyjä enempää kuin 20min päivässä yhteensä, syy oli siinä että sain liian hyviä numeroita. Tämän takia minut jätettiin yksin kettuiltiin jatkuvalla syötöllä.

Päätin siis olla mieliksi kiusaajille ja huonontaa keskiarvoani tietoisesti poisoppimalla taidoista jotka olisivat olleet kullanarvoisia lukiossa. Tästä pääsi syntymään minulle pitkään vaikuttava trauma etten ole hyväksytty oppija muiden seurassa.

Edellämainitun trauman ja myöhemmin psykologin ja toimintaterapeutin tutkimuksen mukaan minussa olisi potentiaalia vaativaankin opisekeluun mutta lyhytjännitteisyyteni ja kaventuneen lähimuistini sekä madaltuneen stressinsietokykyni johdosta haasteitä tällä tiellä on.

Minulla on todettu myös Paranoidinen Skitsofrenia minkä on todettu olevan helpottumaan päin ja oireeton hyvän lääkityksen avulla. (Abilify 30 Mg) Tavallaan tästä luokittelusta dianostisessa näkökulmasta johtuen ympäristöni ei enkä minä ole kovin vakuuttunut korkeakouluopiskelun tarpeellisuudesta ja hyödyllisyydestä tapauksessani. Tämä syö välillä itsetuntoa.

Minulle on sanottu että diangoosin antaminen helpottaa yhteiskunnan taloudellisen huoelnpidon kohdentumista mielenterveyspotilaalla.
Minä olen saanut leiman otsaani mutta myös samalla eläkepaperit. Tämä on yksi murhe vähemmän arjessa selviytymisestä. On ihan jees että saan elinkelpoisen summan rahaa kuussa käteen tarvitsematta stressaannuttaa itseäni epävarmoissa työsuhteissa täysipäiväisesti.

Olen saanut ohjeistuksen hakeutua työvoimatoimiston asiakkaaksi kun haluja minulla on tehdä ansaintarajan puitteissa eläkkeen ohella töitä. Ilmeisesti lääke tähän minun itseuntoni kehnooon tilaan on se että teen töitä niillä Merkonomin papereilla jotka olen onnistunut hankkimaan lukion jälkeen. Olen tehnyt osa-aikaisesti ennen eläköitymistä asiakaspalvelutyötä kaupan alalla varastosta käsin.

Niin ja minusta diangoosi herkästi tuntevalle ihmiselle on ja ei ole tarpeen. Puhuminen oikeassa raossa voisi ehkäistä työkyvyttömyyseläköitymistä mutta kun ollaa jo näin pitkällä kuin minun tapauksessa tarvitaan minun mielestä tuo diangoosi.

Terv. Tuntamaton Potilas

Anonyymi kirjoitti...

Diagnoosit voivat ohjata ihmisen saamaan hoitoa. Jos ei saa oikeaa (esimerkiksi syöpä- tai psykoosi)diagnoosia ajoissa, ei saa asianmukaista hoitoa ja jää jopa hengenvaaralliseen tilaan. Psyyken sairauksia sairastavien kohtaama leimaaminen ja sen itselleen omaksuminen voi olla ensin lamaannuttava. Lopulta oikean hoidon tulos voi olla kuitenkin elämää tukeva eikä kutistava - varsinkin jos saa apua häpeäntunteidensa ja traumaattisen ympäristön tuottamiin vaurioihin. Silloin häpeän tuntemisen ei tarvitse pilata elämää lopullisesti vaan pikemminkin olla alku oman persoonan turvalliseen tuntemiseen ja eheytymiseen.

Psyyken diagnooseja koskevia ennakkoluuloja on sekä hoitohenkilökunnalla että maallikoilla. Olin vaikean noidannuolikohtaukseni takia Marian sairaalan päivystyksessä 1990-luvun alussa. Lääkäri sanoi ensimmäiseksi: 'Meidän täytyy nähdä, ettet sinä teeskentele (selkäkipua)!' Hoitaja jatkoi epäilyä myöhemmin kysymällä: 'Oletko ollut psykiatrisessa hoidossa?' En ollut tajunnut, että olisin tarvinnut ystävän sairaalaan kipuni aitouden todistajaksi.Voimakkaan selkäkivun fyysisesti lamaannuttamana minun täytyi, siitä huolimatta, kaivaa jostain voimia vastustaakseeni väärää narkomania- tai psykoosidiagnoosia ja saadakseni hyvin tarpeellisen kipulääkityksen.

Lukion jälkeen olin alkanut kivuliaasti tiedostaa psyykeni rikkinäisyyden - pitkäaikaisen koulukiusaamisen ja hyvin narsistisen lapsuudenperheeni aiheuttaman. Lopulta menin terapiaan ja se auttoi paljon. Myöhemmin sain paniikkikohtauksia ja niihin sekä kognitiivista terapiaa että mielialalääkityksen. Keski-iässä psyykediagnoosini oli yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Kolme vuotta sitten vakava uupumustilani alkoi aiheuttaa minulle väsyneenä neurologisia kielioireita. Ilman sitkeästi vaatimaani lähetettä neurologiseen tutkimusta ja sen tuottamaa diagnoosia olisin ollut yhä ahdistuneempi. Jo melkein kaksi vuotta kestäneet kielioireeni sopivat näet myös hitaasti alkavaan aivojen kielialueen dementiaa aiheuttavaan rappeutumiseen.

Erittäin ammattitaitoisen puheterapeuttini diagnoosin mukaan oireeni ovat onneksi minimaalisia. Niiden tarkka laatu ilmeni selvästi hänen tutkimuksessa. Hänen mielestään ne eivät luultavastikaan johda dementiaan. Toisen potilaan samanlainen harvinainen oirekuva oli jatkunut 10 vuotta ilman dementiaa. Terapeuttini ymmärsi minua ja kohtasi minussa sen, että olin ollut oireistani hyvin huolestunut. Se tuntui hyvin helpottavalta: oireeni olivat todellisia, eivätkä vain epämääräisesti stressin tuottamia ja voin hoitaa niitä lepäämällä tarpeeksi.

Jos olisin saanut tuon ahdistuneisuushäiriödiagnoosin jo nuorena, olisin voinut saada silloin sekä terapiaa että voimaantua ja alkaa elää paljon paremmin voivana jo silloin. Lisäksi olisin ehkä säästynyt vakavalta uupumukseltani, jos olisin saanut neuvon hoitaa itse ahdistuneisuuttani myös lepäämällä tarpeeksi. Ehkä en olisi silloin saanut lopulta noita hyvin ahdistavia kielioireita. Onneksi en kuitenkaan ollut nuorena saanut ahdistukseen silloin yleisesti käytettyä, vakavaa riippuvuutta aiheuttavaa rauhoittavaa lääkitystä YTHS:ltä!

Useimpien sairauksien ja vakavien häiriöiden ei voi olettaa korjaantuvan itsestään ilman hoitoa - jos sitä yleensä on saatavilla. On tietenkin syytä taistella yhdessä ja sitkeästi kaikenlaista sairastavien leimaamista ja sen tuottamaa vakavaa ahdistumista vastaan. Ei ole olemassa 'täysin' tervettä ihmistä. Kaikki pakonomainen ja siksi kiihkeä täydellisyydentavoittelu (terveyden, menestyksen, kuuluisuuden, rikkauden tai vaikkapa kauneuden tavoittelu) kertoo siitä, miten alitajuisesti sekä yksilöinä että kulttuurimme jäseninä tarvitsemme kovaa ulkokuorta. Emme silloin tajua tarvitsevamme itse asiassa sisäistä parantumista ja eheytymistä ja niiden avulla tyytymistä ihan tavalliseen ihmisenä elämiseen - joka silti voi sisältää kaiken hyvän tavoittelua ja levittämistä ihan rajallisen ihmisen rajallisin keinoin.

- Minulle voi kommentoida myös suoraan meiliosoitteessani eevakaisu@hotmail.com

MIksi esiintyvä taiteilija altistuu huumeisiin?

Mietin miksi lahjakas laulaja tai näyttelijä ryhtyy käyttämään huumeita? Ongelmaa voi lähteä avaamaan siitä tosiasiasta, että useimmat ihm...