Ajatuksia psykiatrin tuolista

Oho. käsikirjoitus tuli valmiiksi!

2012-03-04T09:47:00.000-08:00

Viime syyskuusta alkaen olen järjestellyt uuden käsikirjoitukseni materiaalia jollain lailla johdonmukaiseen järjestykseen. Kuusi kuukautta siihen meni tauot mukaan lukien, kun tänään yhtäkkiä tajusin sen olevan valmis. Tuntuu tietysti helpottavalta, kun sain jutun kasaan, mutta ei tästä mitään suurempaa jippii-elämystä syntynyt. Työ vain tuli valmiiksi. Tekstiä syntyi taas enemmän kuin aioin, noin 260 sivua.

Kustantajasta ei ole vielä tietoa, mutta toivottavasti sopiva löytyy lähiviikkoina. Sitten on kiinnostavaa kuulla, mitä sepustuksessani vaaditaan muutettavaksi. Kysymyksiä on monia: Olisiko minun ehkä syytä vähentää nykypsykiatrian kritiikkiä? Pitäisikö tietokirjaksi tarkoitettu olla tyyliltään neutraalimpi ja vähemmän henkilökohtaisia kannanottoja sisältävä? Onko kirjassa liikaa esimerkkejä? Jätänkö teoreettisia asioita selventävät alaviitteet pois vai en?

Yhteen en haluaisi ryhtyä: tieteellisen kirjallisuusluettelon laatimiseen. Syynä on se, että olen kirjoittanut tekstin omasta päästäni enkä osaa sanoa, mistä ajatukset ovat sinne lentäneet. Luulen kuitenkin ideoitten syntyneen jännityksistä kärsineiden ihmisten kanssa keskustellessa.

Nimen keksiminen teokselle tulee olemaan todella vaikeaa, koska siitä pitäisi näkyä, että kirjani ei ole lähtöisin populaarista kognitiivisesta ajattelusta. Siksi esimerkiksi nimi "Älä jännitä" ei sovi; se olisi suorastaan kirjan sisällön vastainen. Minusta liian psykiatrisia ovat sellaiset nimet kuin "Ahdistuneisuushäiriöt" tai "Esiintymisjännitys ja sosiaaliset pelot". Nimi voisi olla "Järkeä jännittämiseen", mutta se ei ole kovin informatiivinen.

Kohti suoraa kansanvaltaa

2012-02-04T04:14:00.000-08:00

Suomi on astunut taas yhden askeleen eteenpäin kohti suoraa kansanvaltaa, siis varsinaiseen demokratiaan ohi puoluetoimistojen. Samalla avoimuus on lisääntynyt.
http://haavisto2012.fi/2012/02/tiedotusv%C3%A4lineille-historiallinen-huipennus-haaviston-kampanjalle/

Suomalaisuudesta voi todella tuntea ylpeyttä. Arvoliberalismi on nyt vahvemmin esille kuin ehkä koskaan aiemmin. Se on positiivinen yllätys, kun muistaa kuinka liberaalinen kansanpuolue joutui aikoinaan poistumaan poliittiselta kartalta huolimatta hyvistä ideoistaan ja siitä, että Helvi Sipilä toimi esikuvana naisille maailmanlaajuisesti sekä olemalla ensimmäinen naisehdokas presidentivaalissa 1982.
.

Presidentinvaali

2012-01-12T00:44:00.000-08:00

Vaalipäivän lähestyessä minua on kiinnostanut, millä perusteilla kukakin päätyy valitsemaan ehdokkaansa. Ratkaisua helpottaa, jos kannattaa tai ainakin sympatiseeraa jotain tiettyä puoluetta. Entä minä, miten toimisin? Minusta kaikki puolueet ovat hyviä; jokaista tarvitaan, jotta erilaiset mielipiteet pääsisivät esille.

Onko ehdokkaan aikaisempi työura ja kokemus tärkeämpää kuin se, että hänellä olisi juuri nyt jotain annettavaa? Pitäisikö hänen olla luja ja itsenäinen vai empaattinen ja toisia kuunteleva? Onko älykkyys tärkeämpää kuin viisaus ja ymmärrys? Pitäisikö presidentin kyetä esittämään ajatuksensa sujuvasti ja ymmärrettävästi vai onko oleellista, että hän on mielipiteissään vakaan johdonmukainen? Onko hallittu rauhallisuus ja kyky olla provosoitumatta tärkeämpi ominaisuus kuin kyky olla läsnä ja reagoida? Ja sitten....

Mielestäni ainoa kaikki mainitut 10 kriteeriä täyttävä on Pekka Haavisto!

Ujous ja jännittäminen

2011-10-24T01:28:00.000-07:00

Kirjoittaminen on helppoa, kun tekstiä tulee vaivattomasti. Se ei ole ongelma minulle eikä varmaan kenellekään muullekaan kirjoittavalle ihmiselle. Raskainta on ajatteleminen, kun pitäisi selvittää mitä mieltä olen jostain asiasta. Välillä se tuntuu niin väsyttävältä ja vastentahtoiselta, että tekisi mieli katsoa mitä jotkut muuta ovat sanoneet sosiaalisista peloista. Siten pääsisi paljon vähemmällä vaivalla, mutta sellainen työskentelytyyli ei olisi yhtä antoisaa eikä sopisi vapaa-ajan harrastukseksi. Tietysti osa tietokirjailijan työstä on samanlaista kuvittelemista kuin romaanikirjailijoille, eikä sekään ole aina kovin helppoa.

Pohdintaa vaatii esimerkiksi Theon blogissani esittämä kysymys ujoudesta ja jännittämisestä, miten ne poikkeavat toisistaan?

Vastaukseksi tulee mieleeni pari näkökohtaa. Ensinnäkin se, että ujous liitetään yleensä ihmisen ulkonaiseen käyttäytymiseen. Se on siis sosiaalipsykologinen ja behavioristinen termi. ”Hän on niin ujo, ettei käytä kokouksessa puheenvuoroja.” Jännittäminen sitä vastoin on hetkellinen tunne, jonka ihminen kokee sisimmässään sekä psyykkisesti että fyysisesti. Se ei välttämättä estä mitään, jos jännitykseen sisältyvä pelko ei pääse voitolle toiveista samalla tavalla kuin ujostelussa saattaa tapahtua.

Ajattelen myös niin, että jännittäminen on normaalia, jos se ei muutu oireneuroottiseksi fobiaksi. Myös ujous on normaali luonteenpiirre, jos se ei jäykistä ihmistä estyneeksi ja luonneneuroottiseksi.

Nyt pitäisi miettiä vielä muitakin erotteluja, jos vain jaksaisi. Mikä ero on ujoudella ja introversiolla ja toisaalta miten jännitys ja ahdistus poikkeavat toistaan.

Masennuskohtaus

2011-10-09T02:43:00.000-07:00

Tutkin Googlen avulla netistä, mitä siellä on kirjoitettu esiintymispelosta ja muista sosiaalisista fobioista. Löysin aiheesta monia keskustelupalstoja ja asiantuntevia sivustoja, yksi parhaista oli Yths:n tekemä osoitteessa : http://www.yths.fi/filebank/370-Jannittaminen_osana.pdf

Huomasin kuinka verkkosivuilta löytyy valmiina kaikki se sama tieto, mitä minullakin on uudessa käsikirjoituksessani. Tosi masentavaa! Oma juttuni taitaa olla täysin turha, tuskailin, siinä ei ole mitään uutta. Merkityksettömyyden tunteeni vahvistui kun kerroin projektistani eräälle kollegalle ja hän totesi, että ”kirjoitat siis sitä samaa kuin aikaisemmassa ujouskirjassasi”. Niin se varmaan on, taidan huomaamattani toistaa itseäni, ajattelin entistä masentuneempana. Silti sain idean, että tarkistaisin asian ja vertaisin uutta ja vanhaa tekstiä toisiinsa.

Se ei ollut helppo tehtävä; itse asiassa se ei onnistunut ollenkaan. Edellinen käsikirjoitus, Wsoy:n julkaisema Ujoudesta yksinäisyydestä olisi varmaan jollain kovalevyllä tai levykkeellä tai tikulla, näin oletin ja käytin pitkän tovin haeskeluun, mutta sitä ei löytynyt. Tajusin jälkiviisaasti kuinka turhaa on tallentaa mitään, jos tiedostot ovat miten sattuu. Totta kai pitäisi keksiä jokin järjestelmä, että olisi ainakin pieni mahdollisuus löytää ne tarvittaessa.

Keksin paremman ratkaisun: otan työhuoneeni hyllystä kirjan käteeni ja katson mitä olen silloin seitsemän vuotta sitten ajatellut ja kirjoittanut. Onneksi olin säästänyt yhden tekijäkappaleen itselleni ja se löytyi vaivattomasti. Mutta sitten tuli ongelma. Olisi tietysti pitänyt arvata, ettei suunnitelmani onnistu: muutamia rivejä silmäiltyäni väsähdin ja työnsin kirjan takaisin joidenkin psykoanalyyttisten teosten väliin. Sinne se ei tosin oikein hyvin sopinut punertavan värinsä takia, kun muut olivat samalla lailla tumman sinisiä kuin Freudin kootut teokset.

Joitain päiviä myöhemmin tilani on terveempi, kun sain apua vaimoltani. Hän muistutti, että onhan laihduttamisesta ja liikunnan merkityksestä juttuja jokaisessa aikakausilehdessä ja samat niksit unettomuuden hoitoon esitetään uudestaan ja uudestaan. Sain apua myös golfia harrastavalta hyvältä ystävältäni. Hän lohdutti kertomalla, että hän on lukenut kiinnostuksella pari metriä opaskirjoja pelkästään swingistä.

Nyt tarkemmin ajateltuna huomaan kuinka oma näkökulmani on erilainen ja poikkeaa varsin paljon siitä, mitä sosiaalisista peloista on esitetty muualla. Ajattelen itsekin eri tavalla kuin seitsemän vuotta sitten.

Aloin editoida käsikirjoitustani

2011-09-20T02:46:00.000-07:00

Kaksi viikkoa sitten voitin vastenmielisyyteni ja tartuin toimeen, kahlaamaan läpi hajanaista tekstimassaa ja yrittämään sen editointia ymmärrettäväksi käsikirjoitukseksi. Word ilmoittaa tekstiä kertyneen yhteensä noin 500 tuhatta merkkiä, mikä tarkoittaisi lähes 300 kirjan sivua. Aloin lukea ja selvisin vaivoin viidesosasta ennen kuin työmäärä uuvutti kolmesta syystä:

Kirjoittamaani tekstiä on hankalaa lukea ja ymmärtää, kun sen ajatuksenkulku katkeilee kappaleiden välillä niin pahasti, ettei niitä saa millään linkitettyä toisiinsa. Tähän on selvä syy: olen tehnyt työtä monessa eri vaiheessa jo kesästä 2010 alkaen, ja näkökulmani on sinä aikana ehtinyt muuttua yllättävän paljon. Teksti on nyt sisäisesti ristiriitaista, sen reliabiliteetti on heikko.

Huomaan myös, että tekstistä pitää poistaa ainakin neljäsosa sen takia, että se ei kuulu tähän sosiaalisia pelkoja käsittelevään kirjaan. En silti deletoi näitä ajatuksen harhautumia vaan päätän tallentaa ne seuraavaan, eli neljänteen kirjaan, joka tulisi käsittelemään inhimillisiä tunteita laajemmin kuin vain jännittämistä. Ei vain ole helppo valita mitä nyt ottaisi mukaan ja mitä ei.

Kolmantena vaikeutena on poistaa runsaat toistot ja saada teksti jäsenneltyä jollain lailla johdonmukaiseksi ja ladottua järkevien alaotsikoiden alle.

Työtä tuntuu olevan niin paljon, etten taida päästä tavoitteeseeni, käsikirjoituksen kauppaamiseen kustantajalle jo joulukuuhun mennessä. Tällaisena sitä ei kukaan jaksa lukea, kun en itsekään, enkä raaski pyytää vaimoanikaan sitä tekemään.

Pakenen käsikirjoitukseni lukemista

2011-07-14T03:28:00.000-07:00

Keksin oivan keinon siirtää ikävää työtä, oman käsikirjoituksen lukemista, tuonnemmaksi aina loppukesään asti. Aloitin nimittäin toisen blogin Aamulehteen, jossa aion psykiatrin ja psykoanalyytikon näkökulmasta käsitellä Terapiassa -sarjan jaksoja. Tarkoitukseni on ottaa esille aina jokin itseäni kiinnostanut yksityiskohta, Toivon että sepustuksistani olisi apua niille, jotka ovat terapiassa tai aikovat hakeutua siihen tai ovat muuten vain kiinnostuneita aiheesta.
Linkki blogiin: http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blog/list?user=04z2vw7fjq3x9

Kauhea jos pitää lukea omaa tekstiä

2011-07-08T08:45:00.000-07:00

Oho, en ole huomannut kirjoittaa blogia neljään kuukauteen, en silti uutta kirjaanikaan ennen kuin nyt viime viikot kauniina kesäpäivinä auringonvarjon alla. Tarkistin tiedoston koon ja Word ilmoitti, että siinä on noin kaksisataa sivua, eli riittävästi. Tekee kuitenkin mieli jatkaa ajatusten kehittelyä ja kirjoittaa lisää, koska muuten pitäisi ryhtyä todella ikävään puuhaan: olisi luettava omaa tekstiä. Se on – tiedän kokemuksesta – raskasta ja tylsää työtä, puurtamista pahimmillaan. Mutta toisaalta, jos teen käsikirjoituksesta vielä pidemmän sepustuksen, niin sen läpikäyminen on vielä haastavampaa.

Yritän nyt välttää tekemästä samaa virhettä kuin kahdessa edellisessä kirjassa, joiden molempien ensimmäinen versio meni yli viidensadan sivun. Ihmisen olisi hyvä oppia vähemmästäkin, ettei ainakaan tekisi tieten tahtoen kolmatta kertaa aivan samaa virhettä vaan ymmärtäisi ajoissa lopettaa ideoinnin ja siirtyisi rohkeasti tekemään sitä, mikä kuitenkin on tehtävä.

Toinen iso virhe, johon en tahdo nyt suurin surminkaan erehtyä, oli kahden edellisen kirjan kanssa se, että menin kustantajan puheille ja tein kustannussopimuksen jo ennen kuin opus oli omasta puolestani valmis. Siitä seurasi sekä Ujouskirjan että Uupumuskirjan kanssa sama kauhean näännyttävä stressi, kun editointi oli saatava valmiiksi tiettyyn määräaikaan mennessä – siis sen olisi pitänyt olla valmis sovitusti, mutta en onnistunut siinä vaan minun oli pyydettävä useita lisäaikoja.

Mietin myös sitä, yritänkö itse omasta päästäni keksiä kirjalle iskevän nimen, joka näyttäisi kirjan kannessa hyvältä: olisi selkeä, antaisi oikean kuvan pakkauksen sisällöstä ja olisi lisäksi myyvä. Ehkä päädyn kaikkein yksinkertaisimpaan ratkaisuun: ”Jännittäminen, tietokirja sosiaalisista peloista”.

Arabikuohunnnan vaikutus terrorismiin

2011-03-12T00:19:00.000-08:00

Sain viime viikolla kummallisen kirjoituskokemuksen: luin kaikessa rauhassa aamun Hesaria ja yhtäkkiä tuli voittamaton halu kirjoittaa lehden yleisönosastoon käsitykseni arabimaiden kuohunnan vaikutuksesta kansainväliseen terrorismiin. Kuvittelin tehtävän vaivattomaksi; se olisi äkkiä tehty kun ajatukseni tuntui aivan selkeältä. Erehdyin pahan kerran.

Ahersin toista tuntia ja tekstiä syntyikin helposti, mutta se oli hajanaista ja epäjohdonmukaista. Jostain syystä en saanut ajatustani - tai oikeastaan monia ajatuksia - käännettyä selkeään ja riittävän lyhyeen kirjalliseen muotoon. Itseeni harmistuneena en voinut lopettaa, koska olin käyttänyt jo niin paljon aikaa. Jatkoin toisen tunnin, mutta ei onnistunut vieläkään... Ponnistelusta tuli pakkomielle, vaikka olisi pitänyt jättää silleen - mutta kun en voinut...

En nyt viikon päästä tajua vieläkään, miksi minun piti tuo työ tehdä, eihän sitä kukaan pyytänyt minulta eikä siitä ollut minulle edes mitään iloa, se kun oli niin hankalaa ja voimia vievää.

Mielipiteeni julkaistiin Hesarissa viime lauantaina: Lue juttu tästä

Kuninkaan esiintymisjännitys

2011-01-29T00:52:00.000-08:00

Menin kiinnostuneena katsomaan Oscar- ehdokasta ”Kuninkaan puhe”, mutta ujoutta ja esiintymispelkoa tutkineena psykiatrina epäilin voiko filmi olla uskottava. Pelkoni osoittautui vääräksi heti ensimmäisistä kuvista alkaen: neuroottinen esiintymisfobia ja siihen liittyvä änkytys kuvattiin harvinaisen nyansoidusti ja syvällisesti.

Colin Firth ei esittänyt rooliaan vaan hän oli ja eli siinä vakuuttavalla tavalla. Ja onhan hänet nähty tällaisessa sosiaalisesti estyneessä luonneroolissa aikaisemminkin, esimerkiksi kaikkien tuntemana Darcyna tv-sarjassa ”Ylpeys ja ennakkoluulo”.

Myös hänen hoitonsa, jossa yhdistyi logo- ja supportiivinen psykoterapia, keskittyi oleellisimpaan seikkaan: vapautumiseen neuroottisesta itsekontrollista. Pyrkimyksenä oli tukea spontaanisuutta ja lisätä ekspressiivisyyttä samaan tapaan kuin aikoinaan Turkan johtamassa Teatterikorkeakoulussa. Omasta psykoanalyytikon asenteestani huolimatta oli paikallaan, ettei hoidossa ilmennyttä ja kontaktin välillä katkaisutta negatiivista isätransferenssia lähdetty keinotekoisesti tulkitsemaan.

Suosittelen elokuvaa jokaiselle, joka ei ymmärrä esiintymispelkoa ja pitää sitä pikkujuttuna, joka korjaantuu itsestään iän mukana.

Wallander

2011-01-23T02:02:00.000-08:00

Ensimmäinen osa brittien tekemästä Wallander -poliisisarjasta oli viikko sitten pettymys; se ei toiminut minulle, katsoin sitä vain puoleen väliin ja senkin ponnistellen, koska toteutus oli niin ulkokohtainen. Tv-katsojan etäännyttämiseen oli käytetty kaikki mahdolliset keinot filmauksesta, leikkauksesta, musiikista ja latteasta näyttelijätyöstä (Branagh) lähtien. Harvoin näkee tällaista teleobjektiivilla kikkailua ja syvyysulottuvuuden lähes täydellistä poistamista. Harmi!

Iloisen yllätyksen koin muutamia viikkoja sitten, kun näin ”The kids are all rigt”; siinä kaikki meni mielestäni nappiin, kun erinomainen käsikirjoitus yhdistyi parhaaseen mahdolliseen näyttelijäntyöhön (Bening, Moore, Wasikowska). Nautin filmistä huolimatta Engelin epämukavista penkeistä ja tekisi mieli nähdä se pian uudestaan. Se kestää varmaan useitakin katsomiskertoja kuten vastaavantyylinen huippuelokuva ”Sideways”.

Nykyfobioiden itsekeskeisyys

2011-01-03T02:24:00.000-08:00

Hyvä kysymys blogini kommentoijalta: miksi punastumisen pelkoa nimitetään fobiaksi, vaikka se ei kohdistu mihinkään itsen ulkopuoliseen samalla tavalla kuten vieraiden ihmisten pelko, koulupelko tai korkean paikan kammo. Näiden fobioiden latinankielisistä nimistä on – ilmeisesti sanaristikkojen tekijöille – pitkiä listoja agorafobiasta (aukeiden paikan kammosta) aina zoofobiaan (eläinten pelkoon) saakka.

Yleisin vaiva psykiatrin vastaanotolla on esiintymistilanteiden pelko, joka hankaloittaa opiskelua tai aiheuttaa kohtuuttoman rasituksen työelämässä. Toinen – tai oikeastaan aivan sama huomion kohteeksi joutumisen pelko – on sosiaalisten tilanteiden pelko. Nämä fobiat liittyvät tiettyihin tilanteisiin, joihin saattaa tahtomattaan joutua.

Tarkemmin tutkittaessa selviää kuitenkin, että useimmat nykyihmisen pelot kohdistuvat häneen itseensä, siihen mitä hän pelkää tapahtuvan omassa sisimmässään tai ruumiissaan: käsien vapinaa, änkyttämistä jne. Paniikkihäiriöön kuuluu pelko, että joutuisi yllättäen ahdistuskohtauksen uhriksi ja saisi siihen kuuluvat pahat psykofyysiset oireet.

Pelot ovat siinä mielessä itsekeskeisiä ja – jos Heinz Kohutiin on uskominen – liittyvät narsistiseen libidoon eivätkä objektiin suuntautuvaan libidoon.

Punastumisen pelko

2010-12-15T01:47:00.000-08:00

Sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja esiintymisjännitykseen liittyy monia varsin mystisiä fysiologisia oireita, joista punastuminen ja sen pelko tuntuvat minusta tällä hetkellä kaikkein kiinnostavimmilta ja antavat aihetta pohdiskeluun. Erytrofobia ei ole mikään pikkujuttu vaan monelle erittäin hankala ja elämää rajoittava oire, joka muistuttaa vaikeaa paniikkihäiriötä enemmän kuin yleensä ajatellaan.

Viimeaikaiset tv-mainokset esittävät ratkaisuksi oireen poistamista hermosalpauksella, jonka hinnaksi Privatix ilmoittaa 4000 €. Yrityksen kotisivuilla kerrotaan jo tuhansien käyneen operaatiossa, mikä kuvastaa kuinka epätoivoiseksi jotkut tulevat hallitsemattoman punastumisen pelon takia.

Netistä löytyi muutamia keskustelupalstoja, joissa ongelman hoitoa pohdittiin omakohtaisesti. Taidankin ottaa sieltä joitain esimerkkejä ja kirjoittaa uuteen ujouskirjaani taas luvun punastumisoireesta yrittäen selvitellä sen syvempiä taustoja.

http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/961749-punastuminen-ja-sosiaalisten-tilanteiden-pelko/

http://keskustelu.suomi24.fi/node/3579788

Kokemuksiani kirjoittavana psykoterapeuttina

2010-12-07T02:20:00.000-08:00

Puhuin viime viikolla Psykiatriyhdistyksen tilaisuudessa kirjoistani ja kerroin kollegoille kirjoittamiseen liittyvistä ongelmista, esimerkiksi siitä, miten ”Uupunut nainen” sai alkunsa ja miten ennalta arvaamattoman suuri ponnistus siitä sitten kehkeytyi.

Ryhdyin nimittäin kirjoittamaan romaanimuotoista teosta esikuvanani George Simenonin Maigret dekkarit. Tyylilajin otin Chandler- filmatisoinneista kuten "Farewell my Lovely", jonka itseironian sävyttämä päähenkilö Marlowe on työssään kaiken nähnyt mies vähän kulahtaneissa puitteissa.

Ajattelin luoda mahdollisimman tasavertaisen tilanteen hoitaja ja hoidettavan välille. Aivan aluksi kehittelin ideaa siihen suuntaan, että potilas olisi älykkäämpi ja joissain kohdin psyykkisesti tasapainoisempi kuin päähenkilönä toimiva psykiatri. En silti suunnitellut mitään kauhukertomusta, vaan halusin kuvata hoitoprosessin toiveikkuutta ja osapuolten samanaikaista toipumista, virkistymistä työuupumuksesta. Tarkoitukseni oli kustantajan mielestä liian hätkähdyttävä ja positiivista lääkärikäsitystä horjuttava, vaikka aioin vain rohkaista kriittisyyteen ja pois passiivisuuteen johtavasta kuvitelmasta, että lääkäri olisi kaikkitietävä ja omat aivot voisi ripustaa naulaan.

Kerroin kollegoille kuinka vaikea on löytää tarinan ihmisille nimet, jotka eivät viittaa kehenkään todelliseen henkilöön. Potilaan nimen Elisa lainasin suoraan tunnetulta teleoperaattorilta, koska omassa mielessäni se oli tässä yhteydessä sopivan yleinen ja persoonaton, mutta toisaalta se assosioitui vastakohtaansa, My Fair Ladyn Elizaan; hänessä oli paljon sitä elävyyttä ja verevyyttä, mikä Elisassa oli jäänyt siihen mennessä toteutumatta ja minkä löytäminen tuli pitkän hoidon tavoitteeksi.

Selitin kirjoittamisen merkitystä itselleni, sitä, miten se auttaa jäsentämään ja kehittelemään ajatuksia tai oikeammin sanottuna: miten pystyn ajattelemaan vain kirjoittamalla. Joku kollega voi kirjoittaa ajatuksensa muistiin, hän kykenee siihen, mutta itse olen huomannut, ettei ajatuksia ole edes olemassa ennen kuin ne syntyvät kirjoittaessa.

Muistelin kuinka jo koulussa koin valkean sivun kammoa, kun kello tikitti ja sinikantisen ainekirjoitusvihkon riveille ei syntynyt mitään ennen kuin aivan viime tipassa jotain persoonatonta jostain asia-aiheesta.

Julkaisukynnyksen ylittäminen oli professori Kalle Achtén ansiota. Hän antoi minulle suomenkielen kirjoituskokeen otsikoksi depression ja toiseksi aiheeksi unen merkityksen, ja ehdotti sitten, että lähettäisin ne julkaistavaksi johonkin aikakausilehteen. Teksteissä oli paljon punakynää, mutta korjasin virheet ja hämmästyksekseni ne hyväksyttiin Terveydenhoitolehteen. Juttu sai huomiota: yksi kurssikaveri kertoi nähneensä ne ja yksi lehden lukija soitti ja kertoi ongelmistaan – palautteen määrä oli jo tuolloin sama kuin myöhemminkin.

Kerroin myös kuinka työ ei lopu kustannussopimukseen; siitä se voimia vaativa urakka vasta alkaa, jos on lähtenyt liikkeelle aivan keskeneräisen työn kanssa. Toivottavasti en tee tuota virhettä vielä kolmatta kertaa; oli sen verran kova kokemus, kun kesäloma 2009 meni pitkällisen editoinnin takia täydellisesti pilalle.

Hankaluudet "Uupuneen naisen" työprosessissa johtuivat viime kädessä epätietoisuudesta, olimmeko tekemässä fiktiota vai faktaa. Editori oli vahvasti sitä mieltä, että valmisteilla oli tosiasioihin pohjaava romaani, mutta kustantajalla oli toinen kanta: selvä tietokirja. Kirjan rakenne oli muutettava ja päähenkilön, psykiatrin, osuutta karsittava murto-osaan alkuperäisestä, koska se ei kiinnosta lukijaa”, kustantaja totesi. Lisäsin tekstiin tietopuolista materiaalia, esimerkiksi tutkijoiden nimiä, josta sain moitteita: nimet eivät auenneet maallikolle, eikä se ollut tarkoituskaan. Halusin vain antaa vihjeitä, miten googlella saisi helposti lisätietoa kiinnostavista kysymyksistä.

Pohdin salassapitovelvollisuutta ja kuvasin miten hitaasti etenevä psykoterapia muuntuu kirjalliseksi kertomukseksi ja miten kaikesta sovitaan potilaan kanssa ja miten kertyvästä aineistosta vain vähäinen osa mahtuu teoksen. Valinta on vaikea, kun samoista muistiinpanoista ja äänityksistä voisi postmodernistisesti ajatellen tehdä toisenlaisen ja silti aivan yhtä toden kertomuksen.

Uupunut nainen kirjasta otin esiin omasta mielestäni yllättävimmän seikan: hoidon seurauksena myös potilaan skitsofreniaa sairastavan pojan tila kohentui jopa nopeammin kuin äitinsä.

Psykiatriyhdistyksen tilaisuuden jälkeen minua jäi vaivaamaan epäilys, että olin vaimoni neuvosta huolimatta lähtenyt liian kaukaa ja hairahtunut puhumaan liian assosioivasti. Mieltäni rauhoitti, kun kokouksen järjestäjä oli saanut puheistani selvän ja oli tiivistänyt ne muistioksi.

Tietokirja jännittämisestä

2010-11-20T02:00:00.000-08:00

Onko jännitys enää suomalaisten ongelmana? Ajattelin sen olevan ja aloin kesällä aurinkovarjon alla kirjoittaa tietokirjaa sosiaalisesta ahdistuksesta ja esiintymispelosta. Syksyn mittaan motivaationi on välillä hävinnyt, kun olen alkanut epäillä, ettei jännittäminen olekaan enää todellinen ongelma. Kaikkihan jännittävät, sanotaan, eihän se ole mikään vika, mitä selvitettävää siinä on?

Panin vireille pienen apuraha-anomuksen nähdäkseni lautakunnan mielipiteen, kannustaako se kirjan tekemiseen. Tietenkin voisin myös selailla keskustelupalstoja ja katsoa mitä siellä puhutaan jännittämisestä, onko se joillekin pientä kiusaa suurempi, koko elämistä ja itsenä olemista rajoittava tekijä.

Onneksi tapasin yhden ihmisen, joka masennuksesta toivuttuaan huomasi kärsivänsä sosiaalisista peloista. En silti aio kirjoittaa hänen hoidostaan romaanimuotoista kuvausta kuten tein viime vuonna Uupunut nainen -kirjassani, jossa tosin päähenkilö oli minä-muodossa esiintynyt psykiatri eikä hänen potilaansa.

Minulle vakuutetaan, ettei tulevan kirjan nimen tarvitse olla vielä selvillä. Kyllä se sitten selviää, kunhan vain teet tekstiä ja katsot mitä siitä muotoutuu, sanotaan. En oikein usko tätä, koska olen kirjoitellut aiheeni ympäriltä jo sen verran, että näen sen loputtoman laajuuden ja syvyyden. Voisin tietenkin pyöritellä ajatuksiani loputtomiin ja kirjoitella omaksi huvikseni, onhan se mukava harrastus, mutta toisaalta kaipaisin selkeää päämäärää. Tarkoitan kirjan nimeä kuten koulussa ainekirjoituksen otsikkoa.

Olen saanut joitain ehdotuksia kuten ’Irti jännityksestä’ tai ’Jännitys hallintaan’ ja olen itsekin keksinyt useita vaihtoehtoja – mielestäni huonoja kaikki: eivät kuvaa omaa ajatteluani ja antavat väärän käsityksen kirjan sisällöstä. Ajallisesti on helpompi asettaa tavoite: teksti olisi ensi vuoden marraskuussa valmis vietäväksi kustantajalle.

Kirkko ja seksistinen ihmiskuva

2010-10-26T04:56:00.000-07:00

Ihmisen olemassaolo on niin monisäikeistä, ettei sitä voi pelkistää yhteen sanaan homo, hetero, lesbo... Yhden ominaisuuden perusteella tehty määrittely – sijoittaminen johonkin lokeroon – on henkistä väkivaltaa, koska se ei ota huomioon yksilön ainutkertaisuutta.

Tyypittely aiheuttaa toisenkin vakavan ongelman: se korostaa ihmisryhmien välisiä eroja ja ohittaa kaiken yhteisen. Tosiasiassa ”he” elävät samaa arkipäivää kuin ”me”. Ei siinä ole muuta merkittävää eroa kuin se, että vähemmistöön kuuluvat joutuvat kestämään, vielä nykyäänkin, itseensä kohdistuvia negatiivisia asenteita ja he joutuvat ponnistelemaan kaksin verroin tullakseen hyväksytyksi.

Seksuaalisuuden korostaminen luo virheellisen käsityksen, että homot olisivat jotenkin seksuaalisempia ihmisiä kuin heterot. Tuollaiset epäreaaliset fantasiat luovat pohjaa foobiselle ja joskus jopa paranoidiselle suhtautumiselle niitä kohtaan, joiden seksuaalisuus toteutuu toisella tavalla.

Ikävää jos kirkko menettää nyt mahdollisuutensa olla nuorten apuna ja tukena heidän identiteettiongelmissaan. Arkkipiispa tuhlasi tuhannen taalan paikan, kun hän ei asettunut organisaationsa arvojohtajaksi vaan ryhtyi ristiriitojen sovittelijaksi.

Vapaus olla oma itsensä

2010-08-22T10:28:00.000-07:00

Sosiaaliset pelot eivät johdu pelkästään yksilön omista ongelmista vaan suurelta osaltaan myös ympäröivästä yhteiskunnasta, jonka rakenteissa piilevä väkivalta aiheuttaa monella tavalla nöyryytyksen kokemuksia jo lapsesta pitäen. Siksi moni suomalainen ei uskalla ilmaista tunteitaan ja olla rohkeasti oma itsensä. Kulttuurimme ylläpitää arvoja ja asenteita, jotka pakottavat alistumaan tiettyihin valintoihin ja elämänmalleihin. Jopa tunteiden tunteminen on arvotettua, kun esimerkiksi jännittämistä, pettymistä tai loukkaantumista pidetään merkkinä huonosta itsetunnosta, joka olisi pikimmiten korjattava.

Jossain mielessä rakenteellinen välivalta kovenee, esimerkiksi työelämässä, mutta onneksi on monille on tulossa myös helpotuksia: pakkoruotsista pääseminen on lähellä, pakollinen sotilaskoulutus loppunee vihdoin Suomessakin, homoseksuaalit ovat saamassa samat oikeudet kuin muutkin ihmiset. Ehkä lapsetkin joskus saavat vapauden kasvaa omassa tahdissaan eikä joutua normitetuksi lastenneuvoloiden käyttämien kehityskaavioiden perusteella.

Terapeutin vastuu

2010-08-02T03:31:00.000-07:00

Tv-sarja ”Terapiassa” esitti kysymyksen psykoterapeutin vastuusta: oliko Paul syyllistynyt hoitovirheen, kun hänen potilaansa Alex teki itsemurhan? Olisiko surullinen loppu ollut etukäteen ennustettavissa? Olisiko Paul päässyt Alexin kanssa sopimukseen siitä, että armeijalle lähetetään lausunto määräaikaisesta työkyvyttömyydestä? Mikä olisi ollut sairausdiagnoosi? Mietiskelin näitä illalla unta odotellessani, mutta nukahdin ennen kuin mieleeni tuli yhtään vastausta.

Terapeuttien koulutuksessa opetetaan tekniikka, mutta ei käsitellä vastuukysymyksiä. En muista yhdenkään opettajani tai työnohjaajani ottaneen asiaa esille edes ohimennen, vaan lähes poikkeuksessa kaikki pantiin potilaan sairauden tiliin. Terapeutti ei tee virhettä jos hän noudattaa oikeaa tekniikkaa, pidättäytyy kannanotoista ja muistaa merkitä hoitotapahtumat potilaskorttiin.

Joskus terapiaa suositellaan – epärealistisen ihannoivasti – ratkaisuksi lähes kaikkiin ongelmiin. Sen kuvitellaan olevan omnipotentti lääke, jonka pitäisi parantaa vaiva kuin vaiva. Ja jos depressio tai paniikkihäiriö ei korjaannukaan, onko se siis terapeutin vika?

Tutkimusten mukaan hoidon onnistuminen ei ole riippuvainen käytetystä tekniikasta eikä siitä kuinka virheettömästi on toimittu. Tulos liittyy ennen kaikkea vuorovaikutuksen sujumiseen, missä terapeutin persoonalla – kuten tietysti potilaankin persoonalla – on suuri merkitys. Mitä ajatella, oliko Paul riittävän aktiivinen reaalisen yhteistyösuhteen luomisessa?

Keskustelua ei ole vielä avattu näistä vastuukysymyksistä, vaan monitahoinen ongelmavyyhti on jäänyt prosessoimatta. Ehkä se joskus tulee julkiseen keskusteluun muutenkin kuin syyttelynä. Toistaiseksi on keskusteltu vain siitä, kuuluuko vastuu hoidon järjestämisestä kunnille vai kelalle.

In Treatment

2010-07-28T03:11:00.000-07:00

Tänään näytetään viimeinen jakso tv-sarjasta In Treatment, jonka käsikirjoitus oli niin vauhdikas ja näyttelijätyö niin huippuluokkaa, että se kesti hyvin toisenkin katsomiskerran. Varsinkin Lauraa ja Sophieta seurasin mielenkiinnolla.

Hesarin Nyt-liitteessä eräs psykoterapeutti piti Lauraa huonokuntoisena, mutta itse ajattelen asian aivan toisin. Minusta Laura oli erityisen terve ainakin Pauliin verrattuna siinä mielessä, että hän pystyi elämään nykyhetkessä ja aidosti omissa tunteissaan ilman pakkoneuroottista kontrollia. Hän oli avoin, kontaktikykyinen ja adekvaatisti toiseen ihmiseen reagoiva.

Sarjassa sivuttiin ohimmennen monia psykotarapian todellisia ongelmia, ja niin on jatkossakin, kun huomenna alkaa toinen tuotantokausi. Viime syksynä seurasin uusia jaksoja joltain maksukanavalta ja minuun teki vaikutuksen heti ensimmäinen osa. Paulin juristi sanoi siinä aivan samat sanat kuin mitä olin kuullut edellisenä iltana psykiatrien jatkokoulutuksessa!